Jyväskylän museopalvelut saivat syksyllä 2019 oman viestintäharjoittelijan Petteri Särmälästä. Nyt harjoittelun lopun lähestyessä hän kertoo, mitä harjoittelujakso toi tullessaan.

Museoiden ihmeellinen maailma

Syyskuun neljäntenä -19 tunsin jännitystä pakatessani aamulla reppua. Edessä oli noin kolmen kuukauden pätkä kaupungin museopalveluilla viestinnän harjoittelijana, eikä juuri mitään vainua siitä, millaisiksi nämä kuukaudet osoittautuisivat. Työmatkani oli lyhyt, joten ei ollut juuri aikaa jäsennellä ajatuksia. Hyvin nopeasti olinkin jo työpaikan ovella soittamassa ovikelloa. Siitä eteenpäin ensimmäinen päivä ja sen seuraajat osoittautuivat kuitenkin todella miellyttäviksi ja myös aika tyypilliseksi työjakson aloitukseksi – jännitys katosi. Käytännössä päivät olivat omalta osaltani seuraa johtajaa -leikkiä ilman matkimista, uusien asioiden omaksumista, työpisteen järjestelyä, uusien nimien opettelua ja unohtelua sekä ehkä tärkeimpänä tulevien tehtävien suunnittelua.

Mitä museoihin tulee, olen täysi maallikko. Olen taustaltani puheviestinnän maisteriopiskelija ja oppiaineeseen ja ammattiosaamiseeni kuuluu kaikenlainen viestintään liittyvä, kuten esimerkiksi viestinnän suunnittelu, johtaminen ja toteuttaminen. Alan ehdoton suola piilee siinä, että viestintää tarvitaan ihan missä tahansa, joten viestijäksi kouliintuneena on mahdollista hakeutua hyvin erilaisiin organisaatioihin tekemään hommia. Omassa tapauksessani mielenkiinnon kohteeni ovat saaneet hakeutumaan kulttuurialalle. Kaikenlaisesta taiteellisesta toiminnasta ja luovasta ilmaisusta on tullut vaivihkaa minulle erottamaton osa elämääni ja olen viime aikoina kokenut museoiden ja gallerioiden hämärät ja hiljaiset salit puoleensa vetäviksi tiloiksi, joissa avautuu aina uusia maailmoja. Tuntui siis hyvin luontevalta valinnalta hakea harjoittelupaikkaa museoilta.

Museopalveluiden ovia kolkuttelemaan päädyin ottamalla yhteyttä Jyväskylän taidemuseoon, jonka kautta ohjauduin Jyväskylän museopalveluiden markkinointi- ja viestintävastaava Tarja Poikosen juttusille. Hänen kanssaan sovimme ennakkoon osan työtehtävistäni ja suunnittelimme harjoittelujaksoa, joka oli itseasiassa laatuaan ensimmäinen, nimittäin viestinnän harjoittelijoita museopalveluilla ei ole aiemmin käsittääkseni ollut. Uudisraivausta siis. Olikin todella hyvä juttu saada sananvaltaa siihen, mitä kaikkea harjoitteluun voisi sisällyttää ja mitkä olisivat juuri niitä hommia, joissa voisin vahvuuksiani ja osaamistani käyttää.

Museopalvelut on työpaikkana ihan tavallinen toimisto. Työhuoneista kuuluu iloista rupattelua, tulostin laulaa ja välillä käydään kahvilla ja palavereissa. Toisinaan joku käy museolla ja ohimennen ilmoittaa siitä muille. Aikani kului harkan aikana pitkälti toimistolla, mutta toisinaan kävin joillain asioilla taidemuseolla ja Keski-Suomen museolla, jolloin sain ennakkokurkistuksen pian avautuvan museon peruskorjattuihin tiloihin. On sillä Alvar Aallolla ollut kieltämättä luovaa silmää rakennusten suunnittelussa.
 

Viestintäsalapoliisi tutkii ja kirjoittaa


Mitäs kaikkea viestintää sitä on sitten tullut tehtyä? Kolmeen kuukauteen mahtui sekä pitkiä että pieniä projekteja. Varsinkin jakson loppua kohden minulle annettiin esimerkiksi paljon kaikenlaisia kirjoitustöitä. Taisivat huomata, että kynä pysyy harkkarilla kädessä ja tarinaa syntyy. Lehtiartikkeli tekstilajina tuli tutuksi – eittämättä hyödyllinen taito tulevaisuuden kannalta. Tein myös vähän salapoliisityötä suurennuslasi kädessä museoiden verkko- ja somesivuilla. Päähommat minulla olivat kuitenkin kaksi viestinnän kehittämisprojektia, jotka tehtävänannon jälkeen suunnittelin ja luotsasin itsenäisesti alusta loppuun.

Painiskelin kolme kuukautta sellaisten kysymysten parissa, kuten miten asiakaspalautetta saataisiin hyödynnettyä ja miten sisällöntuotannon yhteistyötä saisi paremmaksi. Nämä projektit tein kahdelle eri museolle: jo mainitsemilleni taidemuseolle ja Keski-Suomen museolle, jota kutsutaan myös Kemuksi. Enpä olisi oikeastaan ennen harjoittelun alkua uskonut innostuvani siitä, miten työyhteisö käsittelee tietoa, mutta kaipa sitä voi innostua ihan mistä vaan, kunhan kyseinen asia saa joitain merkityksiä päässä ja soittelee hieman kelloja. Onnistumiskokemukset ja oivallukset tuovat hyvän fiiliksen.

Ihan helppoa ei välttämättä ole tehdä projektisuunnitelmaa ja löytää keinot pilkkoa iso kokonaisuus pienempiin osiin ja keksiä kuinka työ toteutetaan. On siis tavallaan luotava toimintamallit enemmän tai vähemmän tyhjästä. Ihan tarpeellista tällaistakin on toki osata, koska myös viestinnässä tulee varmasti paljon tällaisia tilanteita vastaan. Itse koin hyödylliseksi ottaa mallia parista opiskelutyöstä, lukea aihepiiristä ja yksinkertaisesti tehdä vahvoja päätöksiä, jotta asiassa pääsisi eteenpäin.

Kehittämisprojektit olivat tavallaan pienoistutkimuksia, joiden parissa kuukaudet kuluivat yllättävän nopeasti. Palkitsevinta hommissa oli esitellä tuloksia ja keskustella niistä museolaisten kanssa. Lääkkeet viestinnän vaivoihin olivat vaihtelevia. Joihinkin asioihin riittää keskusteleminen, toiset asiat hoituivat puolestaan konkreettisesti esimerkiksi muokkaamalla lomaketta. Ei tässä ehkä ihan konsultiksi näillä eväillä ryhdytä, mutta tunnistin kyllä itsessäni kiinnostuksen tämäntyyppisiä pulmatehtäviä kohtaan.

Työni sattui harjoittelun aikana olemaan melko itsenäistä ja pääasiassa päiväni kuluivat työpisteellä. Välillä kävin kokouksissa ja haastattelin ihmisiä projektejani varten. Ehkä yhteistyötä ja tiimitöitä olisi voinut harkkaan sisältyä enemmänkin, mutta on miellyttävää toisaalta sekin, että voi tehdä töitä aika lailla omaan tahtiin. Tietokoneella istumiseen on siis näissä tehtävissä varauduttava, mutta se taitaa viestinnän alan valinneilla ollakin hyvin tiedossa. Tulipahan toisaalta kertaalleen päivystettyä museovalvojana ja myös käytyä edustamassa museoita Kirja, ruoka & viini -messuilla. Ei siis pelkkää toimistohommaa sentään.
 

Kulttuurinen eläin

Työharjoittelu osoittautui kokonaisuudessaan oikein kivaksi kokemukseksi. Kolmen kuukauden aikana opin paljon muutakin kuin pelkkää viestintää ja osaamisen soveltamista. Aikani museoalalla johdatteli kysymysten äärelle, joita en ole osannut aiemmin miettiä. Mitä sinä tiedät esimerkiksi alueesi paikallishistoriasta? Mihin arjessasi kiteytyy keskisuomalaisuus? Mitä kaikkea suomalaiset ovat ennen teollistumista agraariyhteiskunnassa osanneet käsillään tehdä? Mitä sinun tarvitsee puolestaan tänä päivänä käsilläsi osata? Milloin viimeksi jokin taideteos on saanut sinut tunteiden valtaan – ällistyneeksi, ehkä jopa ärsyyntymään? Mistä tämä reaktio mahtoi johtua?

Kulttuurilla ja taiteella on hirvittävän suuri merkitys identiteettiin, sosiaalisiin suhteisiin ja suhteen muodostamiseen omaan elinympäristöön. Mielestäni esimerkiksi ilmaisutaito on tärkeimpiä taitoja, joita lapselle voi opettaa ja ilmaisutaidossa taiteella on valtava merkitys. Muun muassa tämän parissa kulttuuriala tekee jatkuvasti työtä ja jatkuvasti se taistelee tarjotakseen kaikenikäisille tasokkaita kulttuuripalveluja. Museopalveluilla ollessa sitä on päässyt kurkistamaan kaikenlaisiin hankkeisiin ja projekteihin. Tiesitkö esimerkiksi, että tämän lukuvuoden aikana kaikki – siis kaikki – Suomen kahdeksasluokkalaiset pääsevät kouluaikana tutustumaan ohjatusti kahteen taidekohteeseen? Aika siistiä mielestäni, ja sitä tasa-arvoa. Tämän lukuvuoden satsi kahdeksasluokkalaisia uhkaa kuitenkin jäädä viimeiseksi keillä on tämä mahdollisuus, koska hankkeen jatkoon liittyy paljon epävarmuuksia.

Viimeisenä viestintätehtävänäni haluankin käyttää ääntäni kulttuuritoiminnan puolesta ja suositella tutustumista alaan käymällä esimerkiksi museoissa.