Kaupungintaloon sijoitetut teokset

Annika Dahlsten

Lintunainen
2008, grafiikka, kivipiirros

Turussa asuva Annika Dahlsten (1975– ) on monipuolinen taidegraafikko, joka tulkitsee arkielämää kuviensa kautta. Hän kuvaa mielellään ihmisiä ja osaa taitavasti tuoda esille mielenkiintoisia yksityiskohtia ja oivalluksia. Litografia grafiikan menetelmänä merkitsee hänelle rajattomia mahdollisuuksia, löytöretkiä kuvalliseen ilmaisuun, jota rajoittaa vain hänen omat kiinnostuksen kohteet.

Lintunainen on osa teossarjaa, jossa Dahlsten pohtii hysteriakäsitettä. Hysteria liittyy1800-luvun jälki-puoliskon tapaan ottaa naisen vartalo haltuun. Hysteriaa tutkittiin innokkaasti ja siitä tuli jonkinlainen moderni muotitauti. Sairaalat esittelivät hysteerikkoja näytöksissä ja valokuvin. Hysteria oli myös vallan väline, jolla yhteiskunta pystyi kontrolloimaan naisia. Toisaalta teossarjan taustalla on vahva feministinen pohjavire. Dahlsten pohtii teoksissaan naisen paikkaa ja asemaa sekä sukupuoliarvoja. Poikkeuksellista teossarjalle on myös töiden muotokuvamaisuus. Hän kertoo vahvan ihmishahmon tulleen teoksiinsa mukaan vasta hiljattain.

Jussi Heikkilä

Jussi Heikkilä (1952– ) on suomalainen käsitetaiteilija. Hän on valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta ja opiskellut taidehistoriaa Helsingin yliopistossa. Heikkilä on toiminut opettajana Jyväskylän yliopistossa, Taideteollisessa korkeakoulussa sekä Kiasman kiertokoulussa. Jussi Heikkilä edustaa käsitetaiteen uutta sukupolvea, joka ei teorioihin pohjaten määrittele taiteen olemusta, vaan etenee älyllisesti ja emotionaalisesti taiteen ja todellisuuden vyöhykkeillä. Kansainvälistä mainetta saaneen Heikkilän teoksia on merkittävissä museo- ja yksityiskokoelmissa.

Selling Water by the river
1984, liitupiirustus

Teoksen nimi ja teoksessa oleva teksti viittaavat zenbuddhalaiseen ajatukseen "Selling water by the River". Intuitio lienee sopiva kuvailu luonnehtimaan Jussi Heikkilän luomistapaa. Intuititio on avain, jolla päästään ulkoaopitun tuolle puolen, koko siihen tietovarastoon, jonka evoluutio on kätkenyt ihmisen mieleen. Se on tie, jota pitkin taiteilija kulkee olemassaolon alkujuuriin saakka. Hänen teostensa hienoviritteisyys pyrkii synnyttämään ihmisessä enemminkin hämmentäviä tiloja, sormennapsahduksen kaltaisia säpsähdyksiä, jotka liikauttavat jotain olennaista kokijan sisimmässä. Valaistumisen ratkaisevan nyrjähdyksen.

Maisema
1988, veistos, messinki

Jussi Heikkilän persoonallisuus heijastuu luontevana osana hänen teoksissaan. Siksi ne kykenevät avoimeen ja vilpittömään kohtaamiseen katsojan kanssa. Maisema-teoksessa on oleellista käsitteellinen tarkkuus ja puhtaus. Sen näkeminen tuottaa esteettistä mielihyvää ja lumoaa katsojan jäämään läheisyyteensä. Heikkilän muuhun tuotantoon verrattuna teos on tosikkomaisen vakava. Se esittää kysymyksen maailman etenemisestä yhä kiihtyvämpää vauhtia kohti tuhoa.

Kiljunen, Satu: Horisontti. Mäkinen, Marketta, Partanen, Raija (toim): Obserbatory Havaintoasema. Jussi Heikkilä. Alvar Aalto museo. 1992.

Lusikkasirri
2014, veistos, ajopuu, hopealusikka

Teos perustuu tarkkaan taustatutkimukseen ja aiheen tuntemukseen. Lintuihin keskittyvistä tutkimusmatkoista, ja kielestä ammentava käsitetaiteilija on ilmaisussaan niukan harkittu. Teos on täynnä paitsi huolta luonnon monimuotoisuuden katoamisesta, myös inhimillistä lämpöä ja myötätuntoa kaikkia elollisia olentoja kohtaan. Puhuttelevinta teoksessa on kuitenkin sen hiljainen ja oivaltava huumori. Teoksen nimi auttaa taiteeseen tottumattomankin katsojan äkillisen oivalluksen äärelle. Heikkilän teoksissa olevat linnut eivät ole mitä tahansa lintuja, vaan aina lajityypilliset tuntomerkit omaavia, tunnistettavia lintulajien tai jopa lintuyksilöiden kuvauksia.

Jonas Heiska

Talvimaisema Toivakasta
1915, öljymaalaus

Alunperin Toivakasta kotoisin oleva Jonas Heiska (1873–1937) opiskeli Jyväskylän Lyseossa. Taidetta Heiska opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä kahteen otteeseen, vuonna 1898 ja 1902–04. Lisäksi hän kävi maalaamassa ja piirtämässä Helsingin yliopiston piirustussalissa. Opettajina Heiskalla oli Väinö Blomstedt, Albert Gebhard, Eero Järnefelt ja Fredrik Ahlstedt. Juho Rissanen, Ester Helenius, Yrjö Ollila ja Jalmari Ruokoskoski olivat Heiskan opiskelutovereita. Jonas Heiska avioitui 1920 musiikinopettaja Impi Rauha Maria Aron eli Maikin (1889–1961) kanssa. Jonas ja Maikki Heiskan ainoa lapsi, Vappu syntyi 29.4.1921.

Piirustuskoulun opettajat rohkaisivat Heiskaa kuvaamaan nimenomaan omaa kotiseutuaan. Toivakasta kotoisin olevana maalaispoikana häntä kiinnostivat maaseutu ja sen asukkaat. Muutettuaan Jyväskylän Älylään 1910-luvun vaihteessa hän vieraili usein kotonaan Toivakassa ja jatkoi kotimaisemien kuvaamista. Teoksissaan hän yhdistää vuosisadan lopun suomalaiskansalliseen traditioon impressionismin kepeän väri-ilon ja hetken tunnelman. Kirkkaimmillaankin Heiska on kuitenkin hillitty verrattuna puhdasverisiin impressionisteihin.

Asadpoor, Johanna, Mustonen, Milka: Jonas Heiska. Ensilumi. Näkemyksiä. Ensimmäiset keskisuomalaiset taiteilijat oman aikansa kuvaajina. Verkkonäyttely näkövammaisille. Jyväskylän taidemuseo

Ensilumi
1932, guassimaalaus

Piirustuskoulun opettajat rohkaisivat Heiskaa kuvaamaan nimenomaan omaa kotiseutuaan. Muutettuaan lopulta Jyväskylään 1910-luvun vaihteessa häntä erityisesti kiinnostikin lähiympäristönsä ja en ihmisten kuvaaminen. Jonas Heiska asui ja maalasi Älylässä, Kramsunkadulla varrella sijaitsevassa Antti Halosen suunnittelemassa ateljee-talossa. Ensilumi teokseen on ikuistettu alkutalven näkymä ateljeen ikkunasta. Mäkeä alaspäin hiihtää perheen tytär Vappu. Taustalla vielä jäästä vapaana sinertää Jyväsjärvi.

Asadpoor, Johanna, Mustonen, Milka: Jonas Heiska. Ensilumi. Näkemyksiä. Ensimmäiset keskisuomalaiset taiteilijat oman aikansa kuvaajina. Verkkonäyttely näkövammaisille. Jyväskylän taidemuseo

Vappu Heiska

Kyläkirkon ovi II
1970, piirustus hiilellä

Vappu Heiska (1921–1993) syntyi taiteililjaperheeseen. Isä, taidemaalari Jonas Heiska (1873–1937) oli tunnustettu keskisuomalaisen maiseman kuvaaja ja äiti Maikki (1889–1961), oli pianonsoitonopettaja. Vappu Heiska opiskeli Suomen Taideakatemiassa sekä Taideteollisuuskeskuskoulussa piirustuksenopettajaksi. Valmistuttuaan hän opetti kuvaamataitoa Saarijärvellä ja Vaajakoskella. Virkavapaus lehtorin työstä, apurahat ja oleskelu Italiassa Grassinan taiteilijatalossa talvella 1970–1971 sekä keväällä 1973 antoivat mahdollisuuden vapaana taiteilijana olemiseen. Perheetön Vappu Heiska asui Jyväskylän Kramsunkadun Heiskan ateljeekodissa kissojen kanssa kuolemaansa asti.

Taiteilijana kehittymiseen vaikuttivat etenkin Italiaan suuntautuneet matkat. Näillä Italianmatkoillaan Vappu Heiska tutustui lukemattomiin kirkkoihin, joiden tunnelma ja yksityiskohdat viehättivät. Yleensä kirkkokuvien sommittelun lähtökohtana oli tietyn kirkon perusrakenne. Yksityiskohdat syntyivät ateljeessa vapaasti mielikuvituksen mukaan. Kyläkirkon ovi teoksessa Heiskan ilmaisu on pelkistettyä, hiilellä piirretyt kirkkointeriöörit abstrahoituvat mystiseen valohämyyn.

Partanen, Raija: Vappu Heiska. Keskisuomalaisia taiteilijoita II. Aalto museo. 1986.

Väinö Hämäläinen

Jyväskylän vanha tori
grafiikka, viivasyövytys

Väinö Hämäläinen (1876–1940) oli eläessään suosittu ja arvostettu taiteilija, joka kuitenkin on jäänyt hieman tunnettujen aikalaistensa varjoon. Hämäläinen asui elämänsä aikana eri puolilla Suomea. Jyväskylässä hän vieraili sukulaistensa luona tehden muutaman maalauksen kaupungista ja sen ympäristöstä. Taideopinnot Väinö Hämäläinen suoritti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1898–1899, lisäksi hän teki opintomatkan Pariisiin. Hämäläinen oli jo nuorena musikaalinen ja lahjakas piirtäjä. Kuulon heikkeneminen sairauden jälkitautina sai hänet luopumaan viulutaiteilijan urahaaveesta ja ryhtymään kuvataiteilijaksi. Hämäläisen graafinen tuotanto käsittää lähes 70 teosta. Hänen taiteellinen työnsä painottuu 1910- ja 1920-luvuille. Kesäisin Väinö Hämäläinen maalasi maisemia ja talvisin keskittyi enemmän grafiikan tekoon sekä kirjojen ja lehtien kuvittamiseen. Hän oli erityisesti suomalaisen luonnon ja ihmisten taitava kuvaaja, jonka taide on koettu helposti lähestyttäväksi.

Väinö Hämäläisen maalaama Jyväskylän kaupungin tori sijaitsi vielä 1900 -luvun alussa Läntisen torikadun (= Gummeruksenkatu), Itäisen torikadun (= Kilpisenkatu), Vapaudenkadun ja kaupunginkirkon välisellä aukiolla. Kadun varrella olevat rakennukset ovat kaikki liikerakennuksia, kellertävä muita isompi puurakennus on apteekki. Torin päädyssä sijaitsee kaupungin ensimmäinen kivirakennus, kauppias Th. Häggmannin rakennuttama kaksikerroksinen talo. Teoksessa näkyy myös keskelle toria 1869 rakennettu torikaivo. Taustalla näkyy Harjun puustoa. Taiteilija on seissyt työtä tehdessään kaupungintalon edessä tai kenties hän on maalannut torin kaupungintalon toisesta kerroksesta, jossa Jyväskylän taiteilijaseuralle oli varattu oma tila.

Jyväskylän kaupungin tori
1921, öljymaalaus

Jonna Jantunen

Musta
2009, grafiikka, kuivaneula

"Olen taidegraafikko ja pidän perinteisen grafiikan tekemisen verkkaudesta", pohtii jyväskyläläinen Jonna Jantunen (1980– ). Hän muutti Pieksämäeltä Jyväskylään vuonna 2007 ja on siitä saakka työskennellyt taidegraafikkona. Jantunen kertoo muuton mullistaneen uransa taiteilijana, sillä vasta Jyväskylässä hän pääsi työskentelemään ympäristöön, joka mahdollisti kehittymisen taiteilijana.

Hän kertoo aiheiden teoksiinsa syntyvän milloin mistäkin, alitajunnasta, lehtikuvasta tai jopa jostain muodosta tai väristä. Useimmiten hän kuvaa ihmistä, vaikka sen piirtäminen on hänelle vaikeinta. Väri on aina tärkeä osa teoksia, vaikka nykyisin värit eivät ole enää niin räikeitä kuin aikaisemmin. Musta-muotokuvan alkuideana on naisen sininen hiuspehko, joka sulautuu saumattomasti siniseen asuun kuin kaulus. Teoksen kaiverrusjälki aaltoilee kauniin rytmisenä ja sävykkäänä.

Juho Karjalainen

Suuri muoto
2003, grafiikka, akvatinta

Keski-Suomen läänintaiteilijana vuosina 1978–1980 toiminut professori Juho Karjalainen (1947– ) tunnetaan virtuoosimaisena suurikokoisten akvatintalaattojen syövyttäjänä. Karjalaisen käyttämä akvatintatekniikka muistuttaa itämaista tussimaalausta tai vesivärimaalauksen valööripintaa. Tavoitteena on keveys ja ilmavuus. Karjalaista kiinnostaakin taiteessa vastakohdat: aine ja aineettomuus, henki ja materia.

Karjalaisen taiteen pääteema on klassinen ihmisvartalo. Hänen ihmishahmonsa esiintyvät useimmiten katsojaan nähden selin, kyyryssä, omaan olemassaoloonsa tai liikerataansa keskittyneinä. Karjalainen karttaa liian kertovia yksityiskohtia. Vuonna 1993 taiteilija siirtyi lyyrisistä naiskuvista eeppisiin, karuihin miesaiheisiin. Siirtymä vaihe ajoittuu henkiseen murrokseen. Suurikokoisista miesaiheisista teoksista tuli omaa elämää sivuavia, aiempaa elämänkatsomuksellisempia ja luonteeltaan usein symbolisia.

Partanen, Jukka: 014543. Karjalainen, Juho, Suuri muoto. Jyväskylän kaupungin taidekokoelman tietokannasta teoshankinnan perustelu.

Jaana Kautto

Bää-maja
1997, valokuva

Jaana Kautto (1965- ) on jyväskyläläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka työskentelee lehtikuvaajana sanomalehti Keskisuomalaisessa. Hän on valmistunut maanviljelijäksi Tarvaalan maatalousoppilaitoksesta 1984 ja valokuvaajaksi Lahden muotoiluinstituutista 1993. Jaana Kautto on valokuvaaja, joka etsi alkuvaiheessa aiheensa maaseudulta. Valokuvien avulla hän halusi kumota ja asettaa kyseenalaiseksi maaseudun väheksytyn aseman urbanismin hallitsemassa nykykulttuurissa.

Jaana Kautto itse sanoo kuvaansa kaikenlaista, enimmäkseen arkipäivää. Siinä kuulema riittää ihmettelemistä yllin kyllin. Noihin arkipäivän kuviinsa hänellä on kuitenkin taito tuoda merkityksellisiä katseita ja haikeita maisemia. Valokuvan etualan ruskeat kaislat tai kuivuneet ruohonkorret värittävät taustalla häämöttävää muovihuonetta. Hänen kuvaamanaan marraskuu tuo esiin kauniit yksityiskohdat. Harmaa sää avaa silmät ympäristön yksityiskohdille. Viittaako Bää-maja paikkaan, missä lampaiden ylin sodanjohto pääasiallisesti sijaitsee?

Kuukauden kuvaaja. Syyskuun kuvaaja: Jaana Kautto.
http://suomenlehtikuvaajat.fi

Eila Kinnunen

Koirien uimapaikan ranta
2009, akryylimaalaus

Kajaanilaissyntyinen Eila Kinnunen (1959– ) valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1986, asuu ja työskentelee Jyväskylässä. Taiteilijan aikaisemmat työt ovat olleet abstrakteja tai muutaman värin pelkistyksiä kasveista, joissa yhdistävänä tekijänä ovat kirkkaat, puhtaat perusvärit.

Jyväskyläläistä maisemaa tutkiva maalaus edustaa valokuvarealismia, jonka pariin Kinnunen ohjautui pienen tilaustyön myötä. Valokuvarealismin luonteeseen kuuluu, ettei taiteilija esittele persoonallisuuttaan kovin anteliaasti. Viileä ja neutraali tyyli sisältävät kuitenkin herkkää vivahteikkuutta, mutta sitäkin hillityllä tavalla. Alkusysäyksen toteavaan ja samalla tunteikkaaseen ilmaisuun antaa jo maalauksen nimi. Taiteilija ei eksotisoidu romanttisesta kaukokaipuusta saati välillisestä luonnontunteesta. Nimi täsmentää taiteilijan läsnäolon - hän on nähnyt maalauksessa kuvatun kohteen. Pitkäkestoinen maalaaminen siirtää "dokumentointiin" meditatiivista syvähenkisyyttä ja usein leijailevaa surumielisyyttäkin. Eilen nähty on tänään poissa. Maalari ei julista eikä kritisoi, hän jättää katsojan löydettäviksi kuvan sisäiset viittaussuhteet.

Castrén, Hannu: Tutkielmia lähimaastossa. Galleria Becker. 9.5.2010

Kampuksen tuomelta kaakkoon
2010, akryylimaalaus

Jyväskylän maisemaa tutkiva maalaus edustaa valokuvarealismia, jonka pariin Kinnunen ohjautui pienen tilaustyön myötä. Valokuvarealismin luonteeseen kuuluu, ettei taiteilija esittele persoonallisuuttaan kovin anteliaasti. Viileä ja neutraali tyyli sisältävät kuitenkin herkkää vivahteikkuutta, mutta sitäkin hillityllä tavalla. Alkusysäyksen toteavaan ja samalla tunteikkaaseen ilmaisuun antaa jo maalauksen nimi. Taiteilija ei eksotisoidu romanttisesta kaukokaipuusta saati välillisestä luonnontunteesta. Nimi täsmentää taiteilijan läsnäolon - hän on nähnyt maalauksessa kuvatun kohteen. Pitkäkestoinen maalaaminen siirtää "dokumentointiin" meditatiivista syvähenkisyyttä ja usein leijailevaa surumielisyyttäkin. Eilen nähty on tänään poissa. Maalari ei julista eikä kritisoi, hän jättää katsojan löydettäviksi kuvan sisäiset viittaussuhteet.

Teos muodostaa oivan parin Jonas Heiskan samoja maisemia kuvaaville akvarelleille.

Castrén, Hannu: Tutkielmia lähimaastossa. Galleria Becker. 9.5.2010

Kurki, Jarmo

Aikanaan
1990, piirustus, mustaliitu

Jarmo Kurki (1960– ) on syntyisin Joensuusta, mutta on asunut Jyväskylässä lapsesta saakka. Jarmo Kurkea on kutsuttu itseoppineeksi taiteilijaksi, koska hän ei ole saanut varsinaista taidekoulutusta. Omien sanojensa mukaan hän ei ole oppinut itse taiteilijaksi, vaan hän on ollut vuorovaikutuksessa monien taiteilijoiden kanssa ja saanut näin tärkeitä herätteitä taiteentekemiselleen. Lopullinen siirtyminen taiteilijaksi alkoi Jyväskylän grafiikanpajalta. Grafiikkakursseilta löytyi omaksi tekniikaksi etsaus. Mutta hyvin nopeasti viivasyövytyksen rajat tulivat vastaan, piirtäminen liidulla mahdollisti suuremman teoskoon. Jarmo Kurki on taiteilijana etsinyt oman väylänsä. Se on vaatinut paitsi vahvaa uskoa itseensä myös ankaraa itsekritiikkiä. Tätä kautta hän on löytänyt oman persoonallisen ja aina tunnistettavan ilmaisunsa. Vaikka suurikokoiset teokset ovat piirustuksia, hyvin voisi puhua myös maalauksista. Teokset liikkuvat jossakin piirustuksen ja maalauksen rajatilassa. Jarmo Kurki valittiin Suomen Nuoreksi Taiteilijaksi 1990.

Teos Aikanaan on hyvä esimerkki Jarmo Kurjen tavasta tehdä teoksia. Suurikokoinen paperi kiinnitetään seinälle ja kastellaan läpimäräksi vesisuihkulla. Mustaliitua levitetään käsillä ja sormin paperin edessä liikkuen. Välillä paperia kuivataan kuivaajalla, hangataan väriä paperille, kastellaan paperia. Mustaliidulla tehtyjen viivojen tulee olla niin vahvoja, että ne kestävät kovan jälkikäsittelyn vesisuihkulla ja kuivaajalla. Paperilta vaaditaan paljon kaikkien vetojen ja hankausten riepotuksessa. Spontaani työ vaatii taitoa, minkä Kurki on hankkinut tunnustetusti omin käsin. Teos on kuin sukellus sumuun, sameaan veteen tai äärettömään avaruuteen.

Jarmo Kurjen haastattelu 13.5.1996. Aalto Museo.

24/12/03
2003, piirustus, mustaliitu

Jarmo Kurki (1960– ) on syntyisin Joensuusta, mutta on asunut Jyväskylässä lapsesta saakka. Jarmo Kurkea on kutsuttu itseoppineeksi taiteilijaksi, koska hän ei ole saanut varsinaista taidekoulutusta. Omien sanojensa mukaan hän ei ole oppinut itse taiteilijaksi, vaan hän on ollut vuorovaikutuksessa monien taiteilijoiden kanssa ja saanut näin tärkeitä herätteitä taiteentekemiselleen. Lopullinen siirtyminen taiteilijaksi alkoi Jyväskylän grafiikanpajan kursseilta, jolloin löytyi omaksi tekniikaksi etsaus. Mutta hyvin nopeasti viivasyövytyksen rajat tulivat vastaan, piirtäminen liidulla mahdollisti suuremman teoskoon. Jarmo Kurki on taiteilijana etsinyt oman väylänsä. Tätä kautta hän on löytänyt oman persoonallisen ja aina tunnistettavan ilmaisunsa. Se on vaatinut paitsi vahvaa uskoa itseensä myös ankaraa itsekritiikkiä. Vaikka suurikokoiset teokset ovat piirustuksia, hyvin voisi puhua myös maalauksista. Teokset liikkuvat jossakin piirustuksen ja maalauksen rajatilassa. Jarmo Kurki valittiin Vuoden Nuoreksi Taiteilijaksi 1990.

Onko Jarmo Kurki saanut teoksen valmiiksi jouluaattona? Kurjen mukaan teoksen nimeäminen päivän mukaan ei mitenkään liity siihen, että teos olisi tehty juuri sinä päivänä. Hänellä vain on aina ollut paljon nimettömiä teoksia, joka sitten pitkän päälle kävi tylsäksi. Luontevan nimen löytäminen työlle on joskus erittäin vaikeaa, joten kaikkein parhaimpia teoksen nimiä ovat abstraktit nimet, sopimuksen omainen nimi, lakipykälä tai päivämäärä. 2000 -luvun alussa Kurjen teoksiin alkoi tulla mustan, harmaan ja valkoisen lisäksi muitakin värejä. Yksi suosikkiväreistä oli keltaokra, joka värinä tuo mieleen pellon keltaisen sängen, veden valumat, välkkeet ja maan painaumat - mutta niin kuin ne kaupunkilaistuneelle elävälle tulevat: välähdyksinä, viestinä, että näinkin on ihan hyvä, ihmisenä voi olla tässäkin.

Jarmo Kurjen haastattelu 13.5.1996. Aalto Museo.

Kuutti Lavonen

Salomon
1988, grafiikka, kivipiiros

Kuutti Lavonen (1960– ) on taidemaalari, taidegraafikko, ja valokuvataiteilija. Lavoselle mieluisia grafiikan menetelmiä ovat kivipiirros eli litografia sekä metalligrafiikassa erityisesti pehmeäpohja, joka mahdollistaa herkän piirroksellisen jäljen valmiiseen kuvaan saakka. Hän on uransa alkuajoista lähtien perehtynyt italialaisen ja ranskalaisen barokin kuvalliseen perintöön. Hän on pohtinut kysymyksiä ihmisyydestä ja kärsimyksestä, rakkaudesta ja armosta. Teosten henkilökuvien tyyni melankolia ja henkisyys muistuttavat klassisen taiteen muotokielestä kurottaen kuitenkin nykyhetkeen. Katsoja kohtaa maalauksissa lihallisia, aitoja ihmisiä legendojen ja myyttien rinnalla. Lavosen viimeaikaisista töistä tunnetuimpia ovat hänen kymmenet kirkkomaalauksensa Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon yhdessä Osmo Rauhalan (1957– ) kanssa.

Uskonnollisten pyhimyshahmojen ja arkkienkelien tarinat ovat innoittaneet Kuutti Lavosta jo pitkään. Salomon oli Israelin kuningas. Raamatun mukaan hän oli Daavidin ja Batseban poika, Daavidin kymmenes poika, ja hän tuli kuuluisaksi viisaudestaan. Esimerkkinä Salomonin viisaudesta käytetään usein ns. Salomonin tuomiota, jossa kuningas ratkaisi viisaasti kahden äidin välille tulleen kiistan syntyneen lapsen äitiydestä.

Wikipedia. Kuutti Lavonen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuutti_Lavonen
Wikipedia Salomo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Salomo

Odotus
1993, grafiikka, kivipiiros

Uskonnollisten pyhimyshahmojen tarinat, kuten esimerkiksi Neitsyt Marian tarina, ovat innoittaneet Kuutti Lavosta. Enkeleistä ja pyhimyksistä Lavonen on löytänyt vastakaikua omalle barokin kaipuulleen: uskonnollisen tunteen ja sensuaalisuuden liitolle. Lavosen mukaan käännekohta hänen taiteelleen oli käynti Madridin keskustassa sijaitsevassa paljasjalkanunnien luostarissa vuonna 1992. Häneen tekivät erityisen suuren vaikutuksen luostarissa 1600-luvulla maalatut arkkienkelien ylisuuret kuvat. Lavosta kiinnosti, mitä nämä barokin taiteessa esiintyvät kauniit enkelit olivat, ja siitä alkoi enkelien tutkiminen. Lavosen myyttiset pyhimyshahmot tuntuvat kantavan suuren osan maan päällä kulkevien ihmisten suruista ja hyljätyksi tulemisen tuskasta. Odotus teoksen Marian hurmioitunut katse on muistumaa koetusta ekstaasista ja kärsimyksestä.

Suortti, Ulla: Kuutti Lavonen
http://www.kuuttilavonen.com

Esse Delendam
1994, grafiikka, kivipiiros

Uskonnollisten pyhimyshahmojen ja arkkienkelien tarinat ovat innoittaneet Kuutti Lavosta jo pitkään. Mystisten runoilijoiden uskonnollisiin teksteihin Lavonen on palannut yhä uudelleen 1990-luvun alusta lähtien. Enkeleistä Lavonen on löytänyt vastakaikua omalle barokin kaipuulleen: uskonnollisen tunteen ja sensuaalisuuden liitolle. Enkelit ja pyhimykset kertovat ihmisyydestä ja elämästä. Lavosen mukaan käännekohta hänen taiteelleen oli käynti Madridin keskustassa sijaitsevassa paljasjalkanunnien luostarissa vuonna 1992. Häneen tekivät erityisen suuren vaikutuksen luostarissa 1600-luvulla maalatut arkkienkelien ylisuuret kuvat. Lavosta kiinnosti, mitä nämä barokin taiteessa esiintyvät kauniit enkelit olivat, ja siitä alkoi enkelien tutkiminen. Lavosen enkelit tuntuvat kantavan suuren osan maan päällä kulkevien ihmisten suruista ja hyljätyksi tulemisen tuskasta.

Teoksen nimi Esse Delendam sekä sama teokseen kirjoitettu latinankielinen teksti tarkoittaa suomeksi "on tuhottava". Yleensä sanapari liitetään antiikin roomalaisen valtiomiehen Caton (234–149 eaa.) lauseeseen ceterum censeo Carthaginem esse delendam eli muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava.

Suortti, Ulla: Kuutti Lavonen
Wikipedia. Ceterum censeo

Ilmestys
1994, grafiikka, kivipiiros

Uskonnollisten pyhimyshahmojen ja arkkienkelien tarinat ovat innoittaneet Kuutti Lavosta jo pitkään. Mystisten runoilijoiden uskonnollisiin teksteihin Lavonen on palannut yhä uudelleen 1990-luvun alusta lähtien. Enkeleistä Lavonen on löytänyt vastakaikua omalle barokin kaipuulleen: uskonnollisen tunteen ja sensuaalisuuden liitolle. Enkelit ja pyhimykset kertovat ihmisyydestä ja elämästä. Lavosen mukaan käännekohta hänen taiteelleen oli käynti Madridin keskustassa sijaitsevassa paljasjalkanunnien luostarissa vuonna 1992. Häneen tekivät erityisen suuren vaikutuksen luostarissa 1600-luvulla maalatut arkkienkelien ylisuuret kuvat. Lavosta kiinnosti, mitä nämä barokin taiteessa esiintyvät kauniit enkelit olivat, ja siitä alkoi enkelien tutkiminen. Lavonen onkin todennut olevansa taiteilijana historioitsija. "Inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja käsien kautta" Lavonen kuvaa teoksissaan usein kasvoja ja käsiä. Enkelien herkkä katse ja siunaavat kädet muistuttavat katsojaa turvan läsnäolosta. Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot.

Suortti, Ulla: Kuutti Lavonen

Urho Lehtinen

Järvimaisema
1919, öljymaalaus

Taidemaalari ja piirtäjä Urho Lehtinen (1887–1982) syntyi Tampereella, vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Turussa ja myöhemmin Helsingissä, mutta teki varsinaisen elämäntyönsä Keski-Suomessa. Helsingissä 1910-luvulla taideteosten myyntimenestys sai hänet jättämään koristemaalarin työt ja ryhtymään päätoimiseksi taiteilijaksi. Vuonna 1917 hän joutui muuttamaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi Jämsään, missä asui vuoteen 1919 asti Kaakkolahdessa ja Edessalon saaressa. Jyväskylään Lehtinen muutti vuonna 1920 parempien toimintaedellytyksien toivossa. Perhe hankki Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan rajamailta Älylästä talon, jonka nimeksi annettiin Pälvelä esikoispojan Pälvin mukaan. Urho Lehtisen harvinaisen pitkä yli seitsemän vuosikymmentä kestänyt ura oli tuottelias ja monipuolinen. Hän maalasi maisemia, henkilösommitelmia, muotokuvia ja kukka-asetelmia. Varsinkin 1930-luvulla Lehtinen teki paljon kirkkojen koristuksia ja kirkkomaalauksia. Jyväskylän taide-elämässä Urho Lehtinen toimi aktiivisesti monin tavoin. Keski-Suomeen muuttonsa jälkeen Lehtinen jäi kuitenkin paikallisesti tunnetuksi kotikaupunkinsa ja lähiympäristönsä kuvaajaksi.

Järvimaisema kuvaa ilmeisesti Päijännettä, joka oli yksi Lehtisen pääaiheista hänen teoksissaan. Päijänteen rantamaisemien mahtavuus, mäkien korkeus ja niillä leikkivä valo varjoineen vaikuttivat häneen syvästi. Järven ja sitä ympäröivien vuorien monumentaalisuus aukenivat hänelle jo ensimmäisellä matkalla Jyväskylään ja hänestä tuli, itsensä kertoman mukaan, Päijänne-maalari. Maalauksessa Lehtisen värit ovat jo tummentuneet ja tyyli on muuttunut ekspressionistisemmaksi. Tyypillistä hänelle olivat teoksen harmaat, sinertävät ja vihertävät sävyt sekä voimakkaat muodot ja leveät pinnat. Lehtisen taide on aina lähtenyt suomalaiselta, kansanomaiselta pohjalta, vaikka eri taide-virtaukset vaikuttivatkin häneen.

Lahti, Louna, Sironen, Esa, Markkanen, Jyrki: Sinappiaurinko. Urho Lehtisen elämästä ja taiteilijuudesta. Antikon. 2007.

Kesäaamu purolla
1923, öljymaalaus

Urho Lehtinen maalasi mielellään lähellä Pälvelää Maailmanlopun maisemissa, Jyväsjärven eteläpäässä, Korkeakosken suistossa ja Ylistön tuntumassa. Maailmanlopuksi kutsuttiin nykyisen Korkeakoskentien ylittävää rautatiesiltaa, joka toimi tuolloin Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan rajana. Korkeakoski joki Keljossa, Korkeakoskentien ja Keljon välissä, laskee Jyväsjärveen. Teoksessa on kuvattuna Korkeakosken rehevää, sinisenvihreää, joen yli kaartuvaa puustoa. Joen rannassa laiturilla istuu poika onkimassa ja taustalla näkyy veneessä istuva mies. Taustalla avautuu Jyväsjärvi, johon Korkeakoski laskee suvantoineen. Lehtisen tapana oli käyttää oman perheen lapsia malleina, joten maalauksessa voisi mallina olla Mahti poika, joka oli syntynyt vuonna 1911.

Lahti, Louna, Sironen, Esa, Markkanen, Jyrki: Sinappiaurinko. Urho Lehtisen elämästä ja taiteilijuudesta. Antikon. 2007.

Poikia Korkeakosken purolla
1925, öljymaalaus

Urho Lehtinen maalasi mielellään lähellä Pälvelää Maailmanlopun maisemissa, Jyväsjärven eteläpäässä, Korkeakosken suistossa ja Ylistön tuntumassa. Maailmanlopuksi kutsuttiin nykyisen Korkeakoskentien ylittävää rautatiesiltaa, joka toimi tuolloin Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan rajana. Korkeakoski joki Keljossa, Korkeakoskentien ja Keljon välissä, laskee Jyväsjärveen. Teoksessa on kuvattuna Korkeakoski suvantoineen. Jokea ympäröi lähes lehtomaisen runsas sinisen vihreä puusto ja kasvillisuus. Joen rannassa ja kivikoilla leikkii kolme alastonta poikaa. Lehtisen tapana oli käyttää samaa mallia useissa eri asennoissa samassa maalauksessa. Maalauksessa voisi mallina olla Urho Lehtisen Mahti poika, joka oli syntynyt vuonna 1911.

Lahti, Louna, Sironen, Esa, Markkanen, Jyrki: Sinappiaurinko. Urho Lehtisen elämästä ja taiteilijuudesta. Antikon. 2007.

Jokimaisema
1925, öljymaalaus

Urho Lehtinen maalasi mielellään lähellä Pälvelää Maailmanlopun maisemissa: Jyväsjärven eteläpäässä, Korkeakosken suistossa ja Ylistön tuntumassa. Maailmanlopuksi kutsuttiin nykyisen Korkeakoskentien ylittävää rautatiesiltaa, joka toimi tuolloin Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan rajana. Korkeakoski joki Keljossa, Korkeakoskentien ja Keljon välissä, laskee Jyväsjärveen. Lähellä Korkeakosken suuta Urho Lehtisellä oli 1920-luvulla venepaikka, joten siitä oli helppo maalata Korkeakosken maisemia ja ikuistaa laiturille pyykille tulevia jyväskyläläisiä. Teokselle tyypillistä Lehtistä ovat ekspressionistinen tyyli sekä harmaat, sinertävät ja vihertävät sävyt sekä voimakkaat muodot ja leveät pinnat.

Lahti, Louna, Sironen, Esa, Markkanen, Jyrki: Sinappiaurinko. Urho Lehtisen elämästä ja taiteilijuudesta. Antikon. 2007.

Kilpisenkatu
1959, öljymaalaus

Sodan seuraamuksista alettiin Suomessakin vapautua 1950-luvulla ja saatiin, ainakin Helsinkiin, jopa ulkomaisia taidenäyttelyitä. Urho Lehtinen kuitenkin jatkoi sinnikkäästi hyväksi kokemallaan linjalla kuvaten omaa asuinympäristöään ja kotikaupunkiaan. Kilpisenkatua kuvaavassa syksyisessä öljymaalauksessa kirkkopuiston puoleiset lehmukset loistavat aamupäivän auringossa punakeltaisina. Taustalla näkyy sinertävä Jyväsjärvi ja sen takana oikealla Suuruspään niemi ja Vuoritsalon saari. Kadun oikealla puolella kohoaa alunperin Suojeluskuntataloksi suunniteltu, nelikerroksinen Suoja, myöhemmin valtion virastotalo eli Valtiontalo, jonka suunnitteli arkkitehti Alvar Aalto. Rakennus valmistui vuonna 1930. 1950-luvun lopussa rakennuksessa sijaitsi pääposti, teleliikennekeskus, sotilaspiirin esikunta ja rakennuksen juhlasalissa oli suosittu tanssipaikka. Valtiontalosta seuraavana kadunvarressa on Matkustajakoti Kilpi. Nykyisen teatterin paikalla Vapaudenkadun ja Kilpisenkadun risteyksessä on kaupungin Uusi Seurahuone.

Lahti, Louna, Sironen, Esa, Markkanen, Jyrki: Sinappiaurinko. Urho Lehtisen elämästä ja taiteilijuudesta. Antikon. 2007.

Kydén, Tarja, Salmela, Ulla (toim.): Kaupungin sydämessä. Jyväskylän Kirkkopuiston rakennettu ympäristö 1837-2000. Jyväskylän yliopiston taidehistorian laitos. 2000.

Keski-Suomen intendentti Olli Lampisen haastattelu 11.1.2013.

Pekka Luukkola

Rower
2007, valokuva

Valokuvaaja Pekka Luukkola (1968– ) on syntynyt Nurmijärvellä. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä ja on tohtoriopiskelija Taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä kotimaassa ja hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin koti- ja ulkomailla. Luukkola oli Ars Fennica -palkintofinalisti 2011 ja voitti Fotofinlandia-kilpailun toisen palkinnon 2008.

Luukkola kertoi Rower-teoksesta: "Kuvan idea on syntynyt ajatuksiin välähdyksenomaisena näkynä, jonka olen piirtänyt muistiin noin puoli vuotta aiemmin kuin olen ottanut kuvan. Teos kuvaa liikettä, vimmaa ja intohimoa kiirehtiä jonkin asian tai tavoitteen perään. Teos on kuvattu Saarijärven Pyhäjärvellä 13.7.2006 yöllä noin 02.00. Olen yksin veneessä keskellä järveä. Kamera on pitkän puupalkin päässä veneen laidan ulkopuolella ja laukaisen sen pitkällä lankalaukaisimella samaan aikaan kun soudan venettä. Maan varjo sinertää taustan. Punertava taivaanranta antaa kohteelle lämpimän sävyn."

Heinänen, Seija: 014649. Luukkola, Pekka: Rower. Jyväskylän kaupungin taidekokoelman tietokannasta teoshankinnan perustelu.

Jyrki Markkanen

Man Screens
1997, grafiikka, fotoetsaus, akvatinta

Jyväskyläläinen Jyrki Markkanen (1956– ) tunnetaan sekä monialaisesta taiteellisesta ilmaisustaan että hänen urastaan graafisena suunnittelijana. Erityisesti metalligrafiikan ja valokuvan tekniikoiden taitajana Markkanen hakee vertaistaan. Satojen taittotöiden lisäksi hän on tehnyt useita kansallisesti ja kansainvälisesti palkittuja julisteita. Markkanen aloitti uransa 80-luvulla estetisoimalla todellisuuden arkisia merkkejä ja yksityiskohtia. Asfalttipihan tai metallialtaan kaltaiset "arvottomat" kohteet muuttuivat surrealistisen arvoituksellisiksi symboleiksi ihmisen elämästä, haluista ja teoista. Markkasen taidegrafiikassa on aina ollut mukana häivähdys tai suurempi annos populaarikulttuuria, kitschiä - Markkasen omin sanoin "hillybillykamaa".

Teos oli esillä Jyväskylän taidemuseossa Jyrki Markkasen näyttelyssä Dream Street. Taiteilija sai idean näyttelyn teoksille tyttärensä leikkikaluista. Unelmakartanoiden pohjapiirrokset toimivat teosten Unelmakaupungin pohjakaaviona. Sokeritussiliusta käyttäen hän siirsi pohjakaaviot kuparille piirtäen kadun, pihat, istutukset ja uima-altaat. Perinteisten grafiikan menetelmien lisäksi valokuvapohjaiset grafiikan menetelmät ovat kätevä työkalu Markkasen taktiikalle lainata teemoja ja aiheita populaarikulttuurista ja viihteestä. Teosten kepeät motiivit liikkuvat usein alueella, joka saa katsojan pohtimaan viihteen ja populaarikulttuurin markkinoimia ideologisia ja moraalisia arvoja.

Castrén, Hannu: 2000+. Keskisuomalaista kuvataidetta vuosituhannen vaihteessa. Alvar Aalto seura. 2001.

Jyväskylän taidemuseo: Jyrki Markkanen. Mies ja kuvamania. Jyväskylän taidemuseon julkaisuja 2. 1999.

Dream Station. Tontti keskeisellä paikalla
Kävelykadulla
Häiriö tutkassa
Ampiaispesä
2001-2001, grafiikka, fotoetsaus, akvatinta

Teokset ovat osa Jyväskylän taidemuseon tilaamasta teossarjasta Kaupunkielämää-näyttelyä varten vuonna 2002. Teossarjassa tutkitaan ja kommentoidaan Jyväskylän kaupungin keskustan arkkitehtuuria, ulkonäköä ja elämää. Kaikille teoksille on yhteistä teoksen taustalle kuvatut rakennusten pohjapiirokset. Väreissä on nostalginen, ajan kuluttama vaikutus, mikä toisaalta etäännyttää kuvan aktuaalisesta aiheesta. Kauppakadulla teoksessa toistuvat hampurilaissämpylät ja McDrive hampurilaisbaarille ominainen mainoskyltti, oikeassa alakulmassa on lehmänkallo. Häiriö tutkassa teoksen pääosassa on moottoritieverkosto, tien laidan tutkaan joutunut kauriseläin ja jalankulkija. Ampiaispesä kohoaa koko Dream Streetin ylle. Pesästä on lennähtänyt vapauteen ampiaisia, jotka muistuttavat olemukseltaan historian kirjoissa nähtyjä keski-ikäisiä, solmioin ja puvuin varustettuja kaupungin päättäjiä. Dream Station teos kuvaa Vapaudenkadun ja Kilpisenkadun kulmassa ollutta funkis-tyylistä Shell-huoltoasemaa. Huoltoaseman piirsi Bertel Strömmer ja se valmistui v.1938. Rakennus purettiin vuonna 2002, kun paikalle suunniteltiin uutta musiikki- ja taidekeskusta. Konserttitaloa ei koskaan kuitenkaan alettu rakentaa, joten paikalla on jo yli kymmenen vuotta ollut asfaltoitu parkkipaikka. Kaupunki myi tontin ja viereisen Valtiontalon rakennusliike SRV yhtiöille keväällä 2011 - suunnitelmissa on asuin- ja liiketilojen rakentaminen paikalle.

Castrén, Hannu: 2000+. Keskisuomalaista kuvataidetta vuosituhannen vaihteessa. Alvar Aalto seura. 2001.

Mäkinen, Juha: Tilalle tyhjää. funkishuoltamon paikalle piti tulla konserttitalo, mutta tulikin parkkipaikka. Helsingin Sanomat. Kuukausiliite 1.10. 2011.

Outi Markkanen

Surupuu
2005, veistos, puu, haavanlehdet

Konnevedellä asuva Outi Markkanen (1951– ) on etäällä taiteen keskuksista, siellä missä tähdet näkee vielä kirkkaina. Hän kerää vuosikymmenten hiomalla herkkyydellä ja tarkkuudella materiaalia, jota kerskakulutuksen kiihtyvä keskipakoisuusvoima on viskannut syrjään kooten tähteistä taiteen tähtiä omaa luovaa reaaliaikaisuutta noudattamalla: hitaasti mutta varmasti. Outi Markkasen taide luonnehtii kirkkaasti paitsi hänen persoonaansa ja elämäntapaansa myös aikaamme. Kestävän kehityksen ideologia noudattaa juuri nyt erilaisia kierrätyksen elämää säilyttäviä ja säästäviä toimenpiteitä. Outi Markkanen on edeltäjä nykytaiteen ilmiöille, joissa taiteen "outo" viehtymys rojuun ja roskaan luovutetaan todellisuuden elossa selviytymisreseptiksi. Hänen taiteensa vakuuttaa, ettei siinä tarvitse hylkiä esteettistä mielihyvää tai arkea tähdittävää fantasiaakaan.

Teoksen nimi Surupuu viittaa 2004 loppuvuodesta tapahtuneeseen Intian valtameren maanjäristykseen ja tsunamiin. Teoksen hopeapohjalle kiinnitetty harmaa puunkappale on löytynyt Konnevedestä. Puun on arveltu olevan kappale muinaista kalastusvälinettä. Puunkappaleeseen on liimattu 19 mustunutta haavanlehteä. Outi Markkanen käsittelee aiheita, jotka ovat hautuneet ja etsineet muotoaan hänen päässään kauan. Lopulta teokset alkavat syntyä omalla painollaan ja toimeen ryhdyttyään Markkanen tekee teoksen varsin nopeasti. Kun aikansa miettii ja pelkistää ajatuksia, saa aikaan puhtaan teoksen, jossa ei ole mukana mitään turhaa, koristeellista tai liian henkilökohtaista. Iän karttuessa Markkanen on huomannut tekevänsä taidetta yhä selvemmin ennen kaikkea itselleen.– "Kun olen ehtinyt tähän ikään, koen että voin tehdä vain sitä, mikä minua huvittaa."

Honkahovin taidekeskus. Outi Markkanen

Keränen, Minna: Outi Markkanen. Rajaympyrä. Galleria Becker. Suur-jyväskylän lehti 9.11.2011.

Troffe
2011, veistos, kirja, muste, kultaväri

Teoksen nimi Troffe viittaa trofeeseen eli metsästysmuistoon. Trofee on metsästäjän muistokseen ottama saaliseläimen osa, tavallisesti sarvet, nahka, pää, kallo tai hampaat. Teoksessa käytetyn kirjan kannet toimivat taustana kirjan sivuista muodostetulle mustakuvioiselle linnun pyrstölle. Outi Markkanen käsittelee aiheita, jotka ovat hautuneet ja etsineet muotoaan hänen päässään kauan. Lopulta teokset alkavat syntyä omalla painollaan ja toimeen ryhdyttyään Markkanen tekee teoksen varsin nopeasti. Toisaalta teoksen lähtökohta voi olla pitkällisen pohdiskelun tuloksena hyvinkin kirjallinen tai filosofinen. Kun aikansa miettii ja pelkistää ajatuksia, saa aikaan puhtaan teoksen, jossa ei ole mukana mitään turhaa, koristeellista tai liian henkilökohtaista. Iän karttuessa Markkanen on huomannut tekevänsä taidetta yhä selvemmin ennen kaikkea itselleen.– "Kun olen ehtinyt tähän ikään, koen että voin tehdä vain sitä, mikä minua huvittaa."

Honkahovin taidekeskus. Outi Markkanen

Keränen, Minna: Outi Markkanen. Rajaympyrä. Galleria Becker.
Suur-jyväskylän lehti 9.11.2011.

Wikipedia. Metsästysmuisto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4stysmuisto

Eero Nelimarkka

Maisema
öljymaalaus

Eero Nelimarkka (1891–1977) on nimenomaan ja leimallisesti pohjalainen maalari, kotiseutunsa Etelä-Pohjanmaan väsymätön kuvaaja. Vaasassa syntynyt, käsityöläistaustainen Nelimarkka opiskeli taidetta ensin Taideteollisuuskoulun iltakursseilla ja myöhemmin Eero Järnefeltin opastuksella yliopiston piirustuslaitoksella. Lisäksi hän opiskeli maalaustaidetta Pariisissa. Nelimarkka liittyi ekspressionistista tyylisuuntaa edustavaan Marraskuun ryhmään, pysytellen kuitenkin sen rauhallisimmalla ja lyyrisemmällä linjalla. Teoksiinsa Nelimarkka omaksui jo nuorena askeettisen oloisen harmaan, vihreän ja ruskean väriasteikon. Oma aihealue, Pohjanmaan lakeusmaisema ja sen tupainteriöörit ihmisineen, löytyi vaimon Saima Alaviitalan (1889–1953) kotiseudulta Alahärmästä ja Nelimarkkojen kotipitäjästä Alajärveltä.

Pienessä öljyvärimaalauksessa on eepillistä leveyttä ja rauhallisuutta. Värien suuret, ohuet ja pehmeästi toisiiinsa vaihtuvat sävyt tuovat maalaukseen pehmeän valotunnelman. Maisema -teos edustaa Eero Nelimarkan nuoruuden tuotantoa vuosilta 1918–26. Näinä vuosina kaupunginkirjastossa pidetyistä näyttelyistä kirjaston johtokunta päätti ottaa vuokranmaksuina myös taiteilijoiden teoksia. Näin saatiin kaupunginkirjastoon yhdeksän maalausta, joista yksi on tämä Eero Nelimarkan pieni teos. Nämä teokset muodostivat samalla Jyväskylän kaupungin taidekokoelmien perustan.

Teos on maalattu vanerilevylle, joka on aikojen saatossa haljennut. Teoksen vaurio kuuluu kuitenkin niin oleellisesti teokseen, ettei sitä ole konservoitu.

Reuter, Einar: Eero Nelimarkka 60 -vuotias. Helsingin Sanomat 10.10.1951.

Feliks Ojanen

Maisema Keski-Palokasta
1952, öljymaalaus

Feliks Ojanen (1898–1970) syntyi Korpilahdella pienviljelijäperheeseen, mutta perhe muutti Jyväskylän silloiseen maalaiskuntaan Lohikoskelle, Tourujoen varteen Feliksin ollessa kaksi vuotias. Vuosina 1914–19 Feliks suoritti Porin ylemmässä käsityökoulussa maalarin ammattitutkinnon. Työuransa hän suorittikin ns. kilpimaalarina ensin maalarimestari Emil Kaistisen liikkeessä ja myöhemmin Jyväskylän kaupungin työntekijänä. Feliks Ojanen avioitui Johanna Koskisen kanssa 1931.

Feliks Ojanen oli taitava piirtäjä jo koulussa ja hänen opettajansa kannusti häntä taiteen pariin. Vuonna 1923 Feliks lähti opiskelemaan ystävänsä Väinö Ruorasen houkuttelemana Helsinkiin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Taideopinnot kuitenkin katkesivat, sinnikkäistä tavoitteista huolimatta, taloudellisiin vaikeuksiin jo seuraavana vuonna. Feliks Ojanen ei koskaan pystynyt jättäytymään vapaaksi taiteilijaksi, silti hän oli Jyväskylän taiteilijaseuran perustajajäsen vuodesta 1945. Hän oli ahkera taiteentekijä, jonka töiden määrä pysyi suurena aina 1960-luvulle saakka. Ojanen ei taiteilijana koskaan saavuttanut laajempaa virallista tunnustusta, vaan hän jäi paikallisesti tunnetuksi kotikaupunkinsa ja lähiympäristönsä kuvaajaksi.

Ojasen eri elämänvaiheet näkyvät hyvin selvästi hänen maalauksissaan. Feliks Ojasen vanhemmat olivat asuneet Palokassa, Jyväskylän pohjoispuolella, vuodesta 1921 alkaen ja myös Feliks asui ajoittain siellä esim. sotien aikana. Eräs Ojasen suosima maalauspaikka oli Palokka, erityisesti Palokkajärvi, Alvajärvi, Pappilanvuori ja Pappilanjoki. Nuoruuden työttömyystalvet tuottivat lukuisia talviaiheita, mutta säännöllinen työ Jyväskylän kaupungin työntekijänä rajoitti taiteenteon lähinnä kesälomiin. Lisäksi nuoruudessa saatu polvivamma hankaloitti vanhemmiten yhä enemmän liikkumista ja nämä liikkumisvaikeudet aiheuttivat muutoksia myös aihepiireissä. Maisema Palokasta teoksessa näkyvät kaikki nämä Ojasen teoksille tyypilliset piirteet. Maalari on valinnut kesäisen teoksen kuvauspaikan hieman ylempää loivalta, helppopääsyiseltä rinteeltä, todennäköisesti läheltä vanhempiensa kotitaloa. Teoksen harmaaseen taittuvat värit, antavat mielikuvan kesäisestä pilvipoutaisesta päivästä, tuulenvire vie hyttyset loitolle. On ihan parasta maalata maisemataulu.

Kotilainen, Simo: Feliks Ojanen - Tourujoen maalari. 1992.

Tuula Ollikainen

Hallitsijapari, Kuningas ja Kuningatar
1991, öljymaalaus

Tuula Ollikainen (1954– ) on kotoisin Ylä-Savosta, Sonkajärven pitäjän Saviharjun kylästä, missä hän nytkin asustelee. Hänen itsensä mukaan maaseutu pitkine välimatkoineen ja perheen tiukat taloudelliset resurssit ja niiden vastapainona suuri henkinen vapaus, metsä ja muu ympäröivä luonto antoivat mielikuvitukselle mahdollisuuden kehittyä. Kuvaamataidon opettajan kehoituksesta Tuula Ollikainen kävi Savonlinnan taidelukion. Taideteollinen korkeakoulu kiehtoi monipuolisen koulutuksen vuoksi, mutta hän harkitsi myös kirjallisuuden opiskelua. Opintojen jälkeen 1980-luvun alussa Tuula Ollikainen muutti ensin Laukaaseen ja myöhemmin Jyväskylään. Ollikainen aloitti öljymaalarina, mutta Jyväskylän grafiikanpajalla hän kiinnostui ensin grafiikan tekemisestä ja myöhemmin paperin valmistamisesta. Hän on toiminut myös kuvaamataidon opettajana sekä ollut aktiivisesti taiteilijoiden yhdistystoiminnassa.

Teosten aiheet lähtevät usein Ollikaisen omasta elämästä. Tuula Ollikaisen johtavana ajatuksena on aina ollut löytää ja opetella jotain uutta sekä kehittää sen pohjalta oman näköistä taidetta.Teoksissa ei riitä pelkkä sommittelu, väri tai materiaalin esille tuominen, vaan teoksilla pitää pystyä sanomaan jotain. Tuula Ollikainen on tehnyt paljon myös tilausteoksia. Kaksiosainen Hallitsijapari teos tilattiin Nisulan päiväkotiin. Teoksen lähtökohtana on päiväkodissa päivänsä viettävien lasten isovanhempiensa kaipaus. Kuningas ja kuningatar kuvaavat ukkia ja mummia. Heidän lempeät ilmeensä ja kuninkaallinen asentonsa viestivät rauhaa ja turvallisuutta, jota lapset tarvitsevat päiväkodin kiireisessä ja ohjelmaa täyteen ahdetussa päivässä. Keltainen väri tuo iloa, lämpöä ja energiaa.

Tuula Ollikaisen haastattelu 18.5.1995 Alvar Aalto museo.

Aino-Kaarina-Pajari

Outoja maisemia IV
2004, grafiikka, carborundum

Aino-Kaarina Pajari (1957– ) tunnetaan sekä monialaisesta taiteellisesta ilmaisustaan, että hänen urastaan graafisena suunnittelijana. Vuodesta 1996 Jyväskylässä asunut ja työskennellyt kuvataiteilija on syntynyt Tervolassa. Kuvataiteilijan ammattiin Pajari on opiskellut Kankaanpään ja Lahden taidekouluissa. Hänen opiskeluhistoriaansa kuuluu lisäksi graafisen suunnittelun opinnot Lahden taideteollisessa oppilaitoksessa. Pajarin pääasiallinen ilmaisumuoto on taidegrafiikka, ja erityisesti hän on ansioitunut carborundum-menetelmän taitajana. Carborundum on Suomeen 1980-luvun lopulla kotiunut syväpainografiikan menetelmä, jossa laatta valmistetaan carborundumhiekan ja liima-aineen sekoituksilla maalaten.

"Hallitut sattumat ovat ominaisia nykyisille teoksilleni. Minulla saattaa olla mielessäni jokin väri, syysmyrskyn antama kylmänkostea tuntemus, auringon oranssiksi kultaama hiekkaranta, taivaan mustaksi värjäävä ikävä... Koiran kanssa kuljetut polut muuttuvat absrakteiksi kuvioiksi vedoksiin. Ryhdyn työhön kun siihen on tilaisuus tai tilaus. Saatan ohentaa gesson lähes vedeksi, kaadella sitä näennäisen umpimähkäisesti laatoille, heitellä carborundumhiekkaa päälle kuin unissakävijä. Sivullisesta moinen voi vaikuttaa varsin huolettomalta, sattumanvaraiselta. Sattumia on kuitenkin osattava hallita ja on tiedettävä, mitä tekee. Keskittyminen on jo toinen lukunsa. Valmistan laatat kerroksittain, lisäten aina hiukan paksumpaa seosta, raaputellen ja lastoilla levitellen. Laatan valmistuksessa vain mielikuvitus on rajana. Aikaisemmista materiaalikokeiluista voi katsoa olevan hyötyä. Carborundumin vedostaminen voi olla vaikeaa ja rikkaitten sävymaailmojen aikaansaaminen vaatii harjoitusta. Aina ei onnistu, laatta ei ehkä kestä tai tulos ei ole toivottu. Roskakori on tässä vaiheessa viisaampi ratkaisu kuin väkinäinen korjailu."

Aino-Kaarina Pajari - Carborundi. Takautuva näyttely
8.12.2007 - 10.2.2008 Jyväskylän taidemuseo Holvi

Anna Reetta Pehkonen

Yksin
2002, temperamaalaus

Anna Reetta Pehkonen (1973– ) on työskennellyt kuvataideopettajana koulussa sekä kuvataidekoulussa. Maalaamiselle, toiselle tärkeälle työlle, jää aikaa viikonloppuisin ja lomilla. Pehkonen maalaa usein temperatekniikalla: maalausten pinta näyttää kuin puukolla veistetyltä. Hidas tekniikka antaa mahdollisuuden pohdiskella hitaasti muuttuvia tai pysyväluonteisia ihmisen toiminnan ominaisuuksia. Tavallaan hänen valitsema maalaustekniikka on tietoinen kannanotto.

Anna Reetta Pehkosen maailmankuva näkyy hänen maalauksissaan. Hänen mukaansa taiteen tekemisen eräs merkitys on luoda itselle suhde ympäröivään maailmaan. Teoksessa hän tarkkailee, miltä maailma näyttäytyy kodista käsin katsottuna. Esteettisesti kuvattu yksinäisyyden hetki voi sisältää surua ja ahdistusta. Taiteen keinoin yksinäisyydestä on löydetty myös kauneutta.

Revonkorpi, Minja, Ruth, Anna: Jyväskylän taiteilijaseura 2010. Jyväskylän taiteilijaseura. 2010.

Tuukka Peltonen

Rannalla
2009, akvarellimaalaus

Jyväskylän maalaiskunnassa ja Jämsän seudulla lapsuutensa viettänyt Tuukka Peltonen (1975– ) piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Galleria Harmoniassa vuonna 2003. Hänestä on kehittynyt eräs maamme lupaavimmista nuorista puupiirtäjistä. Peltonen on kokeilija, jonka pyrkimyksenä on yhdistää puupiirroksen arkaainen jälki maalaukselliseen pehmeyteen. Hänen imaisunsa perustuu kerronnallisuuteen ja kerroksellisuuteen, johon ripaus surrealismia lisää vielä oman monimielisen särmänsä. Viime aikoina hän on alkanut kiinnostua myös maalauksesta ja hän on tehnyt puupiirrosten rinnalla myös tussilaveerauksia, joissa maalauksellinen rentous on vieläkin korostuneempaa. Samalla teokset ovat muuttuneet astetta abstraktimpaan suuntaan.

Partanen, Jukka: 014592. Peltonen, Tuukka, Rannalla. Jyväskylän kaupungin taidekokoelman tietokannasta teoshankinnan perustelu.

Oskar Raja-Aho

Alaston
1920, veistos, pronssi

Oskar Raja-aho (1899–1932) syntyi Uuraisilla työläisperheeseen. Hän osallistui Isänsä kirvesmies Johannes Raja-ahon kanssa kansalaissodan taisteluihin vuonna 1918. Närpiön ja Tammisaaren vankileireillä Oskar löysi oman taiteilijuutensa. Hyvän veistotaidon ansiosta hän jopa pääsi pois leiriltä. Jyväskylään muutettuaan hän sai hyvin pian tukijoita, joiden rahallisella avustuksella hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa valmistuen erinomaisin arvosanoin kahdessa vuodessa. Apurahan turvin Oskar Raja-aho lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Italiaan ja Ranskaan vuonna 1924. Suomeen palattuaan hän meni naimisiin Ellen Helmisen kanssa ja he muuttivat asumaan Jyväskylään. Kuvanveiston ohessa Oskar Raja-aho teki jatkuvasti sisustus-, somistus- ja kuvitustöitä. Raja-ahon tunnetuimmat teokset ovat Jyväskylässä mm. kirkkopuistossa oleva Neito ja nykyisen ammatillisen opettajakorkeakoulun pihassa sijaitseva Karhu molemmat vuodelta 1930, sekä kaupungin kirkon Pietari.

Oskar Raja-ahon taiteilijanuralle ovat tyypillisiä suhteellisen realistiset ja osin ekspressiiviset veistokset. Raja-ahon tyypillisiä aiheita ovat klassisen alastomat naisfiguurit, milloin verhoutuneempana, milloin eroottisesti viekoittelevana, milloin luonnon ja äitiyden symbolina. Alaston veistoksen on valanut Erkki Liukkonen 1983.

Purhonen, Elina: Oskar Raja-aho. Neito/Kevät/Ikävä. Jyväskylän julkiset veistokset.
http://www3.jkl.fi/taidemuseo/veistokset/veistokset/005.html

Tyttö
1923, veistos, pronssi

Oskar Raja-ahon kipsiveistos Tyttö on muotokuva pienestä tytöstä ja se on valettu pronssiin 1983. Kipsivalos on valmistunut 1923. Veistoksessa on hienosti saatu esille pienelle tytölle tyypillinen hiukan ujon näköinen olemus. Veistoksen polkkatukkainen tyttö on puettu aikansa tavalliseen tyttöjen asuun.

Päivi Reiman

Viipyilevä valo I-III
2005, 2003-2004, 2002, öljymaalaus

Taidemaalari Päivi Reiman (1961– ) tutkii teoksissaan värien merkitystä muistoissa, elämyksissä ja ympäristössä. Hän käsittelee teoksissaan värejä luonnonelämysten: maiseman, vuorokauden- ja vuodenaikojen vaihtelevan valon kautta sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta jo. Voimakas väri vallitsee ilmaisua, täyttäen suuria maalauspintoja ja rakentuen usein kerroksittain. Maalausten väripinnat muodostavat struktuurin tai tekstuurin.

Viipyilevä valo -teossarjassa voimakas väri on tulkittu hienovaraisemmin valoksi, joka hohtaa vaaleampien väripintojen alta. Suurien ja väri-ilmaisultaan vahvojen teosten rakenteessa, sisällä on jokin heikko signaali, jonka avulla Reiman on tietoisesti halunnut suunnata maalausten ilmaisua puhtaasta ekspressiivisestä julistamisesta sisäisempään, pohdiskelevaan tai jopa meditatiiviseen suuntaan. Samalla teosten osalta on yhä selvemmin korostunut keskeisen sisällöllisen teeman, ihmisen ja luonnon vuorovaikutussuhteen pohtiminen. Hän tutkii värien merkitystä itselleen ja katsojalle, esimerkiksi muistoissa ja elämyksissä. Reiman ei tarkastele maisemaa sinänsä, vaan pikemminkin käsittelee ja tulkitsee värejä maiseman ja luonnossa alati vaihtelevan valon kautta. Maalaukset ovat abstrakteja värimaalauksia sisältäen kuitenkin maisemallisia tai maiseman tulkintaan ja näkemiseen liittyviä elementtejä. Teossarjan lähtökohtana on "uusien maisemien", näkyjen ja elämysten luominen: maiseman, jota ei vielä ole – tai joka on joskus ollut.

Päivi Reiman – Landscape Inside. Maalauksia kolmelta vuosikymmeneltä
Näyttely Jyväskylän taidemuseon Holvissa 5.12.2008 - 18.1.2009.

Bernhard Reinhold

Volmar Styrbjörn Schildtin muotokuva
1878, öljymaalaus

Taidemaalari Bernhard Reinhold (1824–1892) toimi opettajana Dresdenissä, Saksassa. Vuonna 1869 hän siirtyi joksikin aikaa Suomeen, ja toimi 1870-luvulla johtavana muotokuvamaalarina. Hänet tunnetaan Helsingin vuosinaan muun muassa Albert Edelfeltin (1854–1905) ja Gunnar Berndtsonin (1854–1895) maalauksen opettajana.

Laukaassa syntynyt Wolmar Styrbjörn Schildt (Wolmari Kilpinen, W. Kilpinen) (1810-1893 ) oli Jyväskylän piirilääkäri, fennomaani, sanaseppä ja suomentaja. Schildt käyttikin vuosina 1867–1870 toimittamassaan sanomalehdessä itsestään säännöllisesti sukunimeä Kilpinen. Schildt oli vahvasti vaikuttamassa ensimmäisen suomenkielisen oppikoulun, Jyväskylän yläalkeiskoulun, syntyyn Jyväskylässä 1858. Hän oli ensimmäinen, joka ehdotti Keski-Suomen läänin perustamista. Schildt oli eräs 1800-luvun merkittävimmistä suomen kielen ns. sanasepistä. Hänen keksimiään sanoja ovat esimerkiksi tiede ja taide, jalkine, vankila, päätelmä, tietoniekka, taitoniekka, suure, ympyrä, neliö, uskonto, puoliso, henkilö.
Schildt yritti turhaan vakiinnuttaa suomen kieleen venykekirjoitusjärjestelmän, jossa pitkät vokaalit merkitään yhdellä kirjaimella, jonka päällä on ns. venyke. Schildtin hautakiven teksti Jyväskylän vanhalla hautausmaalla on kirjoitettu venykekirjoituksella. Jyväskylän yliopiston kampukselle vuonna 1984 sijoitettu Tiedon Portti on pystytetty Schildtin muistomerkiksi.

Lähteillä. Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston sivusto.
http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:HCuwOcRW2-wJ:www.lahteilla.fi/fi/page/matkoja-ulkomaille-dresden-1800-luvulla+%22bernhard+reinhold%22&cd=25&hl=fi&ct=clnk&lr=lang_fi

Wikipedia. Wolmar Schildt.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wolmar_Schildt

Ulla Ruppa

Suuri hääkakku, Suuri hääkakku II
2000, grafiikka, puupiirros

Ulla Ruppa (ent. Virta) (1946– ) on eräs maamme menestyneimpiä graafikoita. Hän on osallistunut lukuisiin näyttelyihin eri puolilla maailmaa ja hänet on palkittu useissa kansainvälisissä taidegrafiikan alan kuvataidenäyttelyissä. Ruppa oli mukana niiden taiteilijoiden joukossa, jotka 1980-luvulla juurruttivat värigrafiikkaa suomeen - nimenomaan väripuupiirrosta. Ulla Ruppa on toiminut graafikkona Jyväskylän grafiikan pajan ja grafiikkakeskuksen tiloissa. Grafiikkakeskus on Jyväskylän kaupungin omistama taidegraafikoiden työtila.

Rupan taiteessa yhdistyy kiinnostavalla tavalla klassinen puupiirros ja uusi ajattelu. Hänen kaiverrusviivansa on hiukan rosoista kuten klassikoilla, mutta hienosti toteutetut väripinnat lisäävät onnistuneesti teoksen väreilyä. Aiheensa hän löytää ympäröivästä todellisuudesta, mutta yhtä hyvin myös kirjallisuudesta, myyteistä ja tarustoista. Joissakin hänen teoksissa on mukana ripaus surumielisyyttäkin.

Oikari, Jaana: 014679. Ruppa, Ulla. Jyväskylän kaupungin taidekokoelman tietokannasta teoshankinnan perustelu.

Kain Tapper

Yö
1980, veistos, puu

Kain Tapper (1930–2004) syntyi saarijärveläiseen maanviljelijäperheeseen. Hän oli yksi neljästä urheilullisesta veljeksestä, joista kaikista kasvoi taiteilijoita. Kodin ilmapiiri kannusti taiteentekoon. Veistotaiteen pariin Kainin innosti Aino-äiti (1899–1982), joka oli itsekin askaroinut puusta eläimiä. Opintiensä Tapper aloitti 1952–54 Taideteollisessa oppilaitoksessa, jonne hän tuli hyväksytyksi vahingossa Taideakatemian koulun sijasta. Taideakatemian koulussakin Tapper opiskeli, mutta vain puoli vuotta, kunnes siirtyi käytännöllisemmän työn pariin kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917– 1996) apulaiseksi. Tapperin varhaisten 1960-luvun veistosten informalistinen ilmaisu herätti Suomessa kiivasta keskustelua. Etenkin henkilökohtaisesta surusta kummunnut Surumarssi (1962) kirvoitti närkästyneen taideyleisön, heidän joukossaan akateemikko Wäinö Aaltosen, kyselemään tyrmistyksissään, voivatko pölkyt olla taidetta.Vuosikymmenen kuluessa Tapper kuitenkin vakiinnutti asemansa ajattoman modernin muotokielen luojana, jonka tuotannon juuret ovat syvällä kansallisen taiteen historiassa.

Töidensä päämateriaaleiksi luonnonläheinen Tapper omaksui kotoisen puun ja kiven. Teoksille oli leimallista runollinen niukkaeleisyys, joka ammensi luonnosta ja luonnonilmiöistä, etenkin Saarijärven koski- ja järvimaisemista.
Muodoltaan Yö -veistos on kolmiomainen: muodon juuret kulkevat aina taiteilijan lapsuuden Varma-hevoseen asti. Yö -veistoksessa Tapper on käyttänyt paikkatekniikkaa. Hän sahasi puupaloja pois ja kiinnitti syntyneeseen koloon uuden palan puutapeilla. Tapperin mukaan paikat tuovat puuhun eloa. Hän jätti veistoksen pintaan myös rosoja, sillä puun on hengitettävä. Nimensä Yö veistos on saanut Kainin veljeltä, kirjailija Harri Tapperilta (1929– 2012).

Jaakkola, Maarit: Kain Tapperin muistokirjoitus. Helsingin Sanomat. Muistot.
https://www.hs.fi/muistot/art-2000002623697.html

Marjatta Hietaniemi: Kain Tapperin taiteen koko kuva esillä Tampereella. KP24.fi. 7.12.2001

Nimetön - sarja piirustuksia
1984–1985, piirustus, kollaasi

Kain Tapperin piirustukset liittyvät Alvar Aalto museon näyttelyyn Ukkostuuli - Kain Tapperin veistoksia ja piirustuksia. Piirtämisessä oli kysymys viivasta, rytmistä ja muodosta. Se palveli muotoa. Piirustuksissa korostuu pään muoto, vahva nenä tai profiili, asennon kokonaishahmo. Ei näköisyys tai yksityiskohdat. Olennaista on materiaali, luonto, muoto, pinnan struktuuri ja patina sekä viiva. Näistä aineksista on syntynyt aurinkoa, sadetta, pakkasta, pouta- ja ukkospilviä, tuulta, savua, lehvästöä, riihen tai savupirtin pimeää, kalloja, hautoja tai surumarssin painavat askeleet.

Jaakkola, Maarit: Kain Tapperin muistokirjoitus. Helsingin Sanomat. Muistot.

Raippalinna, Päivimarjut, Turpeinen, Sirpa: Ukkostuuli - Kain Tapperin veistoksia ja piirustuksia. Alvar Aalto museo. 1985.

Keltainen reliefi I ja Keltainen reliefi II
1992, veistos, puu, kipsi, kitti

Tapper käytti teoksissaan mielellään vanhaa puuta, jota aurinko oli polttanut ja sade huuhtonut niin kuin vanhaa aitan seinää, sukupolvesta toiseen korjattua. Taiteilija säilytti läheisen suhteen juuriinsa: hän oli yksi lenki sukunsa menneiden polvien kirvesmiesten ja puuseppien ketjussa. Tapper arvosti käsillä tekemistä ja halusi käden jäljen näkyvän myös teoksissaan. Teos on koottu raakalaudan kappaleista, materiaali on koivua. Veistoksen elävä pinta on syntynyt taltalla jyrsimällä, kirveellä hakkaamalla, käsin hankaamalla ja lisäämällä pintaan kipsiä ja kittiä. Pinta on saanut jäädä karkeaksi. Hän toivoi, että veistoksia siliteltäisiin ja taputeltaisiin, koska töiden kosketteleminen oli osa niiden kokemista.

Jaakkola, Maarit: Kain Tapperin muistokirjoitus. Helsingin Sanomat. Muistot.

Smeds, Liisa: Vaalea kolmio. Kain Tapper. EMMA. Modernintaiteen museo 1/09.

Kirsi Tapper

Hevonen ja pienet pellot
2012, veistos, puu

Puukko on Kirsi Tapperin (1959– ) työväline, ja veistostensa materiaalina hän käyttää puuta. Taidesuvun perinteitä jatkava kuvanveistäjä asuu ja työskentelee Jyväskylässä, mutta kesät hän viettää Saarijärven Tarvaalassa Tapperien sukutilalla Juholassa. Maaseudun ja luonnon kunnioitus kulkee punaisena lankana hänen tuotannossaan. Aiheet hän löytää tavallisesta elämänmenosta, jota siivittävät huumori ja arkiviisaus. 2000-luvulla Tapper on tullut tunnetuksi hevosveistoksistaan, joiden työstäminen sai alkunsa oman hevosen kaipuusta. Nykyisin jo onnellinen hevosen omistaja Tapper myöntää hevoshulluuden näkyvän teoksissaan.

Hevonen ja pienet pellot on tähänasti ollut poikkeus Tapperin tuotannossa, sillä se seisoo omilla näreestä veistelyillä jaloillaan. Tapansa mukaan Kirsi Tapper on sovittanut hevosen osiksi myös valmiita puuesineitä ja
materiaaleja niin, ettei niitä valmiista teoksesta välttämättä edes huomaa. Ovenkarmi hevosen ruhossa, puhdetyönä tehty puukippo turpana ja osa luokin kaarta sen harjana ovat esimerkkejä selvästi näkyvistä, mutta samalla piilossa olevista valmisesineistä. Veistoksissaan Tapper ei pitäydy vain yhteen puulajiin, vaan tilanteen mukaan suomalainen puu kaikkineen sopii hänelle männystä raitaan. Vaihtelu ei tapahdu välttämättä teoksesta toiseen siirryttäessä, vaan samassa teoksessakin saattaa tarpeen mukaan olla useita eri puulajeja. Sanomalehti Keskisuomalaisen haastattelussa (3.2.2012) taiteilija totesi, että leppä on hänen suosikkinsa. – "Kun se on tuoretta, niin se on kuin lanttua vuolis."

Castrén, Hannu: Kirsi Tapper. Hevosen ja ihmisen arkipäivää. Jyväskylän taidemuseo 3.1.-22.4.2012.

Riitta Uusitalo

C'est la vie teossarja
grafiikka, puupiirros

Riitta Uusitalo (1960– ) on syntynyt Helsingissä. Hän asuu Jyväskylässä, kuuden Kainuussa vietetyn vuoden jälkeen. Taiteilija on palkittu mm. Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnolla 1990, Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnolla 1993 ja Lastenkulttuurin Valtion palkinnolla 2002.
Uusitalo on toiminut Valtion Taideteollisuustoimikunnan jäsenenä 1995–1997 sekä Valtion Taiteen keskustoimikunnan lastenkulttuurijaoston jäsenenä 1995–1996. Riitta Uusitalo on tehnyt grafiikkaa, sarjakuvia ja lastenkirjoja mm. Armi-sarja Tammi ( kuvakirja 2000-kilpailun voittaja) sekä erilaisia kuvituksia. Taidemaalariksi 1984 Kankaanpään taidekoulusta valmistunut Uusitalo on viime vuodet pystynyt keskittymään lähes kokonaan maalaamiseen.

Riitta Uusitalon teossarja on puhtaasti komea monikerroksisine vahvaväripainatuksineen. Ainutlaatuiset värit ovat kuin paksua ylellistä kangasta. Teokset ovat painamisen ja grafiikan teknisyydentaidetta parhaimmilaan. "C'est la vie" on ranskaa ja tarkoittaa "Se on elämää" tai "Sellaista on elämä". Kolmiosaisessa teoksessa mustaksi väritetty lintu lentää siivet ja pyrstö levällään. Sijoitustoiminnassa Jyväskylän kaupungin taidekokoelman teokset saavat aina joskus osuvia lempinimiä. Tämä Riitta Uusitalon teossarja on nimetty Metsoiksi sen mustan linnun mukaan. Sinänsä nimi on hauska, koska metsohan on nimetty Keski-Suomen maakuntalinnuksi.

Riitta Uusitalo. Kuvataiteilija - vai mikä on hyvä titteli?
http://riittauusitalo.com/

Tuntematon

Majuri Carl Christian Rosenbröijerin muotokuva
sekatekniikka

Majuri Carl Christian Rosenbröijer (vuoteen 1819 Bröijer) (1762–1832) oli Uddegårdia eli nykyistä Jääskelän tilaa Oravasaaressa isännöinyt aatelismies, joka teki aloitteen Jyväskylän kaupungin perustamiseksi Laukaan pitäjänkokouksessa pitämällään puheenvuorolla 1823. Suomen sodan jälkeen sotilasuran jättänyt ja maanviljelijäksi asettautunut Rosenbröijer edisti seutukunnan taloudellisia oloja perustamalla Haapakoskelle eli nykyiselle Vaajakoskelle sahan sekä tekemällä aloitteita markkinoiden järjestämiseksi ja kaupankäynnin edistämiseksi. Omasta arvostaan visusti kiinni pitänyt majuri ei katsonut voivansa tulla haudatuksi tavallisen rahvaan joukkoon Jyväskylän kappelikirkon viereiselle hautausmaalle, vaan rakennutti perhettään varten talonsa läheisyyteen oman hautakappelin.

Tuntemattoman taiteilijan tekemä muotokuva majuri Rosenbröijerista on saatu Johtaja CC Rosenbröjerin lahjana kaupungin 150-vuotisjuhlan yhteydessä 22.3.1987.

Jyväskylän aikamasiina. Henkilöt. Carl Rosenbröijer
http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:OMvFY2Zo1BEJ:www3.jkl.fi/historia/henkilot/rosenbroijer/+Majuri+Carl+Christian+Rosenbr%C3%B6ijerin+muotokuva&cd=2&hl=fi&ct=clnk

Liukkonen, E: 012628. Tuntematon, Majuri Carl Christian Rosenbröijerin muotokuva. Ote Jyväskylän kaupungin taidekokoelman tietokannasta.

Jaakko Valo

Ihmisohjus
1995, pronssiveistos

Kaustisilta kotoisin oleva Jaakko Valo (1954– ) tunnetaan kurinalaisista abstraktin konstruktivistisista veistoksista, serigrafioista ja erityisesti seinämaalauksista. Hänen tuotannossaan on ollut yli 30 vuoden aikana useita toisistaan voimakkaasti poikkeavia tyylikausia. Kaikkea hänen tekemistään yhdistää kuitenkin hänen väsymätön tahtonsa käsitellä ihmisen luomaa todellisuutta ja manifestoida se katsojalle. Aina 1970-luvulta lähtien hän on toistuvasti palannut sodan teemaan, jossa edistyksen ristiriitaisuus tulee kärjekkäimmin esiin. Samalla kun Jaakko Valo painottaa taiteensa yhteiskunnallista merkitystä, hän käsittelee taiteen kautta myös omaa itseään. Lähtökohta on usein hyvinkin henkilökohtainen. Esteettisyys on Valolle taiteen ehdottomuutta, jolla hän karsii turhan ja häilyvän pois elämän sekavasta runsaudesta. Kun muoto ja sisältö ovat tasapainossa, taideteos on valmis.

1980-luvun alusta lähtien Jaakko Valo on varioinut Ihmisohjus -aihetta eri menetelmillä ja materiaaleilla. Vähitellen ihmisohjus alkoi muistuttaa sarjakuvahahmoa sota-aiheisten näyttelyiden leikkisän tuhoisana maskottina. Taiteilijan pronssiin valamana versiona se muistuttaa jo designkorua. Kaikessa esteettisyydessään ja yksinkertaisuudessaan Ihmisohjuksessa paljastuu nykyaikaisen sodan olemus, itsemurhaiskuissa ihminen tuhoutuu ohjuksen mukana.

Castrén, Hannu: Jaakko Valo - kuvanrakentajan manifesti. Minerva Kustannus Oy. 2004.

Reijo Veijalainen

Ex nihilo nihil
2001, sekatekniikka

Reijo Veijalainen (1954– ) valmistui Kankaanpään taidekoulun maalauslinjalta vuonna 1977. Koulun jälkeen taiteen tekemiseen tuli pitkä tauko - taide lähes unohtui. Tauon jälkeen suhde maalaamiseen ei kuitenkaan ollut enää entisenlainen ja siksi maalaamisen sijaan Veijalainen alkoi käyttää taiteessaan löytöesineitä ja -materiaaleja, joista hän sommittelee kollaaseja ja niiden kolmiulotteisia vastineita assemblaaseja. Reijo Veijalaisen työskentely on kaksivaiheista. Pieneen kellariateljeeseen menoa edeltää kiertely kirpputoreilla, antikvariaateissa tai vaikka kaatopaikoilla.

Ex nihilo nihil -teoksen lähtökohtana on ollut vanhat tuolit, joiden pehmusteet piti uusia. Veijalainen ihastui tuoleissa olleen pehmusteen paperimateriaaliiin ja aikaisemmasta tuotannosta poikkeavasti niistä alkoi syntyä sarja valkoisia töitä. Teoksessa käytettyihin paperinpalasiin on imeytynyt kuviota kaatuneista kahvikupeista ja lipsahtaneista grogilaseista. Lopputilos on kuin ajan tuottamaa maalausta tai grafiikkaa, jota taiteilija on käyttänyt esteettisen sommittelunsa peruselementtinä. Veijalainen tekee kaikkien teosten kehykset itse ja kehykset ovatkin tärkeä osa itse teosta.

Teoksen latinankielinen nimi Ex nihilo nihil on vastaväite ex nihilo-sanonnalle, joka tarkoittaa ”tyhjästä”. Sanontaa käytetään usein uskonnollisissa tai filosofisissa väitteissä. Ex nihilo nihil tarkoittaa siis tyhjästä ei synny mitään.

Castrén, Hannu: 2000+. Keskisuomalaista kuvataidetta vuosituhannen vaihteessa. Alvar Aalto seura. 2001.

Kaupunginjohtajien muotokuvat

Erkki Kulovesi

Kaupunginjohtaja Arvo Haapasalon muotokuva 1935-1955
1955, öljymaalaus

Oso Heickell

Kaupunginjohtaja Veli Järvisen muotokuva 1959-1974
1971, öljymaalaus

Erkki Heikkilä

Kaupunginjohtaja Jaakko Lovénin muotokuva 1975-1994
1991, öljymaalaus

Juhani Petäjäniemi

Kaupunginjohtaja Pekka Kettusen muotokuva 1994-2004
2011, öljymaalaus

Markku Andersson

Kaupunginjohtaja Pekka Kettusen muotokuva 2004-2015
2015, öljymaalaus

Kaupungin valtuuston puheenjohtajien muotokuvat

Emil Rautala

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sigurd Forssin muotokuva 1925-1945
1948, öljymaalaus

Oso Heickell

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Kalle Järvisen muotokuva 1946-1955
1961, öljymaalaus

Ola Forsell

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Eino Palanderin muotokuva 1955-1968
1961, öljymaalaus

Tapani Raittila

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Erkki Luodon muotokuva 1969-1972
1972, öljymaalaus

Tapani Raittila

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Erkki Vasaman muotokuva 1973-1982
1985, öljymaalaus

Asiasanat:

taidemuseo

kaupungintalo