Antti Nieminen (1924–2007) Kivipiirtäjän kevät, muistonäyttely

Teoksia Suomen Taidegraafikoiden kokoelmasta
12.2.–8.3.2015

Viime vuonna tuli kuluneeksi 90 vuotta turkulaisen taidegraafikon Antti Niemisen syntymästä. Nieminen oli syntyjäään viipurilainen, jonka perheen sodat veivät evakkoon eri puolille Suomea, kesällä 1944 aina Keski-Suomeen Karstulaan asti. Antti Nieminen on jäänyt suurelle yleisölle suhteellisen tuntematomattomaksi taiteilijaksi, siitäkin huolimatta, että hän oli yksi ensimmäisistä suomalaisista taidegraafikoista, jotka käyttivät valokuvaa ja kuvakollaasia dadaistisen teostensa lähtökohtina 1960-luvun puolivälistä lähtien.

ANTTI NIEMISEN ELÄMÄSTÄ…

Antti Nieminen syntyi 1924 Ravansaaressa, joka on saari Viipurinlahdessa noin 12 kilometriä etelään Viipurin keskustasta. Ravansaari liitettiin Viipuriin vuonna 1932. Asukkaat saivat elantonsa pääasiassa sahateollisuudesta. Lähellä sijaitseva Uuras oli vilkas paikka, sillä se oli aikansa suurin puutavaran ulosvientisatama koko maailmassa. Satamahommat tulivatkin tutuksi Niemisten perheessä, isä oli telakalla töissä ja Antti-poikakin paiski jo nuoresta iästään huolimatta töitä satamassa.

Talvisodan alkaessa Antti Nieminen oli 15-vuotias. Perhe joutui evakkoon, ensin Luopioisiinja ja sitten Askolan kautta Lahteen. Antti itse oli samaan aikaan työkomennuksilla Pohjois-Karjalassa. Sodan päätyttyä perhe palasi Ravansaareen. Antti aloittaa maalaamisen. Öljyvärit hän sekoitti itse purkinpohjista ja laivamaalien rippeistä. Näin syntyvät hänen ensimmäiset maisemamaalauksensa. Jatkosodassa Antti Nieminen oli jo rintamalla Syvärillä. Sodan jatkuessa perhe joutuu taas evakkoon ja nyt Keski-Suomeen Karstulaan kesällä 1944. Sodan päätyttyä Antti tuli perässä, pääsi sahalle töihin ja kävi samaan aikaan ABC-piirustuskoulua. Vapaa-aikanaan hän perusti näytelmäkerhon ja maalasi mainosjulisteita kunnes pääsi Tuusulaan Työväen Sivistysliiton järjestötehtävien ja juhlakulttuurin opinto-ohjaajien kurssille.

Visiitti Karstulassa jäi kuitenkin lyhyeksi. Lokakuussa 1945 perhe muutti takaisin meren ääreen, Paimioon, kun Arvo-isä ja Antti pääsivät laivanrakennushommiin telakalle. Nuori mies kävi usein Turun taidemuseossa, osti taidekirjoja ja alkoi maalata Viipuri-aiheisia tilaustöitä. Turun Piirustuskouluun hän pääsi vuonna 1946. Koska hän kävi samaan aikaan myös töissä, hän pystyi ottamaan vain iltakursseja. Grafiikkaakin Nieminen pääsi koulussa kokeilemaan Harry Henrikssonin johdolla. Nieminen valmistui Piirustuskoulusta vuonna 1949 ja jatkoi opintojaan Académie de la Grande Chaumièressa Pariisissa vuosina 1951 ja 1954. Tärkeitä olivat myös matkat Italiaan ja Espanjaan.

Ensimmäisen kerran hänen teoksiaan oli esillä Turun Taideyhdistyksen syysnäyttelyssä vuonna 1952. Lopputilin telakalta hän otti kuitenkin vasta vuonna 1956. Seuraavana vuonna hän oli perustamassa Pro Arte 57 –taiteilijaryhmää, johon kuuluivat myös Max Salmi, Helge Sten ja Antti Lampisuo. Ryhmä jatkoi näin samannimisen, vuonna1933 perustetun taiteilijaryhmän perinnettä. Ryhmän johtohahmo oli Otto Mäkilä ja sen jäseniä yhdistivät ajan modernit surrealistiset ilmaisukeinot.

Samoihin aikoihin Niemisessä todettiin keuhkotauti, joka vei hänet 1,5 vuodeksi hoitoon Paimion parantolaan. Vuonna 1959 hän sai lopulta terveen paperit mutta 40% invaliditeetilla.

Vuonna 1960 Antti Nieminen osallistui Aukusti Tuhkan kivipiirroskurssille ja sai Tuhkalta kivipainoprässin, joka oli jatkossa Pro Artelaisten käytössä Niemisen ateljeessa. Ensimmäinen yksityisnäyttely Galleria Pinxissä Helsingissä vuonna 1962 herätti sangen paljon huomiota. Näyttelyssä oli esillä miltei yksinomaan kivipiirroksia, joista osa oli värillisiä. Antti Nieminen menestyi hyvin Turun kaupungin grafiikkakilpailussa. Hän oli palkintosijoilla kolmena vuonna 1950- ja 60-lukujen taitteessa ja vuonna 1969 hän saalisti sekä ensimmäisen että toisen palkinnon.

Antti Nieminen oli koko uransa ajan ahkera näyttelyihin osallistuja; hän oli mukana Suomen Taiteilijain näyttelyissä kautta 60-luvun ja osallistui muiden muassa Suomen Taidegraafikoiden näyttelyihin ja Pro Arte -ryhmän näyttelyihin. Ryhmän näyttelyt kiersivät myös ulkomailla: Göteborgissa 1963, Madridissa 1966 ja Bergenissä 1968. Ulkomailla hänen grafiikkaansa oli esillä ympäri Eurooppaa aina kaukomaita myöten: Intiassa, Singaporessa, Australiassa ja Kuubassa. Valtion taidepalkinnon hän sai vuonna 1979.

Matka New Yorkiin vuonna 1967 oli tärkeä etappi Antti Niemisen elämässä. Siellä hän rakastui jo entuudestaan tuntemaansa tekstiilitaiteilija Aira Väisäseen ja häitä vietettiin Turussa jo seuraavana vuonna. Nuori perhe muutti juuri valmistuneeseen Wäinö Aaltosen museorakennukseen, sillä Antti oli töissä museon osa-aikaisena vahtimestarina. Hän hoiti vakituisen vahtimestarin vapaapäivät, huolehti teosten kehystämisestä ja näyttelyiden ripustamisesta ja toimi joskus jopa näyttelyiden oppaanakin.

…JA TAITEESTA

Syyskuussa 1974 tehdyssä haastattelussa Nieminen kuvailee itseään pitkän linjan tekijäksi. Alkuun hän oli innostunut maalaamisesta, sitten tulivat puupiirrokset, kaupunkinäkymät, telakat ja teollisuusmaisemat. 1960-luvun alussa mukaan tuli litografia. Aluksi hän oli kiinnostunut abstraktista ilmaisusta, mutta vuoden 1967 jälkeen hän siirtyi grafiikassaan figuratiivisuuteen. Yksi syy siihen oli varmaan se, että Nieminen oli ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen, jonka mukaan taide heijastaa aina yhteiskuntaa, jossa elämme. Vieläkin suurempi merkitys muutokselle oli kuitenkin edellä mainittu matka New Yorkiin kesällä 1967. Keski-ikäisen taiteilijan onnellinen rakkaus Airaan merkitsi herkälle kivipiirtäjälle uuden kevään kokemusta. Rakkaus nosti taiteilijan alitajunnasta loisteliaan maailman, fantasia-arkkitehtuuria, mielikuvituksella kudottua yhteiskuntakritiikkiä ja lempeitä, sulokkaita uninäkyjä, kuten Anna Kortelainen on kuvannut taiteilijalle niin tärkeää elämänvaihetta.

Antti Nieminen oli yksi ensimmäisistä suomalaisista graafikoista, jotka käyttivät valokuvaa ja kuvakollaasia dadaistisen teostensa lähtökohtina. Alusta alkaen häntä kiiteltiin persoonallisesta otteestaan. Useissa teoksissa taustalla on fantasiakaupungin siluettia ja etualalla yksinäinen hahmo. Mielikuvitukselliset grafiikan lehdet saivat kiitosta lennokkuudestaan ja taidokkaasta toteutuksestaan. Hän hyödynsi litografioissaan käytettyjä kuvalaattoja, joita hän sai Åbo Underrättelser –lehdestä.

”Valokuvamaisen todellisuuden katkelmista on rakennettu uusi todellisuus, joka yksityiskohtiensa uskottavuudesta ja tarkkuudesta huolimatta on häkellyttävän outo ja vieras”, kirjoitti Seppo Niinivaara Suomen Taidegraafikoiden grafiikkasalkkua varten kirjoittamassaan taiteilijaesittelyssä vuonna 1968, ”Perspektiivit lyövät toisiaan korville ja eri aikakaudet sekoittuvat hämmentävästi toisiinsa.” Niemistä kiehtoivat unen- ja sadunomaiset aiheet, joihin on tuotu vaikutteita muun muassa pop-taiteesta sekä elokuvista ja valokuvista. Teoksissa on surrealistis-mystisiä piirteitä, rauhaa ja hiljaisuutta, ikään kuin aika olisi kokonaan pysähtynyt keskipäivän auringon poltteessa.

Syksyllä 2014 ilmestyi taidehistorioitsija Anna Kortelaisen kirja Kivipiirtäjä - Taiteilija Antti Niemisen elämä. Gummeruksen julkaisemassa kirjassa Kortelainen kertoo mielenkiintoisen tarinan Antti Niemisen elämästä ja hänen taiteestaan.

Näyttelyn teokset on koottu Jyväskylän taidemuseoon deponoidusta Suomen Taidegraafikot ry:n kokoelmasta. Taiteilijoiden ja heidän perikuntiensa lahjoitusten turvin karttuvaan kokoelmaan kuuluu tällä hetkellä lähes 5500 teosta runsaalta 270 suomalaiselta taiteilijalta. Näyttelyn teokset on saatu kokoelmaan Antti Niemisen perikunnalta vuonna 2007.

Lähteitä:

Antti Nieminen (Näyttelykrittiikki), Helsingin sanomat 2.12.1962

Bergh Erik, Haga Catherine & Jokinen Margareta
Turkulainen surrealismi, teoksessa He näkevät mitä me emme näe. Turkulaista surrealismia 1932-1976. (1977)

Kankamo Ritva, Pitkän linjan mies.Haastattelu: Uusi Suomi 15.9.1974

Anna Kortelainen, Kivipiirtäjä - Taiteilija Antti Niemisen elämä. Gummerus. 2014

Niinivaara, S., Suomen Taidegraafikot ry:n salkun taiteilijaesittelyt vuosilta 1968 ja 1971

Peltola Leena, Grafiikan nousukausi 1945 – 1970. Teoksessa Ars. Suomen taide 6. 1990

Vihanta Ulla, Matka uneen ja yöhön. Surrealismin historiasta, sen eurooppalaisista ja suomalaisista piirteistä. 
Teoksessa Yöjuna. Surrealistisia reittejä Kiasman kokoelmiin. 2003