Anni Pesonen

 

Näyttelijä Anni Pesonen mustavalkokuvassa

Syntynyt: vuonna 1995 Savonlinnassa
Koulutus: Valmistunut teatteritaiteen maisteriksi v. 2020 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta (Näyttelijäntaiteen koulutusohjelma)
Mukana seuraavissa kauden 2020–21 näytelmissä: West Side Story, Sydänmaa ja Lumikuningatar

Olen laulanut ja näytellyt koko elämäni. Lapsena hoilasin itse keksimiäni lauluja koulumatkat ja aina yksin ollessani. Alakoulussa olin parhaimmillani juuri musiikin ja ilmaisun tunneilla. Olin 11-vuotias, kun pääsin mukaan Savonlinnan kaupunginteatterin musikaaliin Sound of Music näyttelemään yhtä lapsirooleista. Rakastuin teatterimaailmaan heti ja peruuttamattomasti. Tuolloin päätin, että minusta tulee näyttelijä – mitään muuta ammattia en ole koskaan ehtinyt edes harkita.

Teatteri veti minua jo lapsena puoleensa, sillä teatteri oli omanlaisensa uusi ja ihmeellinen maailma: siellä aikuisetkin leikkivät, hulluttelivat ja pitivät hauskaa – vieläpä työkseen! Tätä työtä tehtiin täydellä sydämellä, mutta ei hampaat irvessä. Rakastin teatterimaailman pieniä taikauskoisia sääntöjä: vaikka että ei saa viheltää ja ennen ensi-iltaa jokaisen työkaverin pyllyt potkitaan polvilla onnentoivotukseksi ja tämä tehdään hiljaisuuden vallitessa, onnentoivotuksista ei saanut koskaan kiittää. Pidin rutiineista näytelmän sisällä – kuljetuksista kulisseissa ja aina samaan aikaan kutisevista jaloista kesken herkän kohtauksen, kun piti vain seistä näyttämöllä. 
Nuoruuteni vuosina näin Savonlinnan teatterin joka ainoan näytelmän. Katselin suurella ihailulla tuttuja näyttelijöitä näyttelemässä milloin lasta, milloin vanhusta, milloin miestä, milloin naista, milloin koiraa, milloin kissaa ja aina yllättävästi ja tarkasti. Juuri sitä rakastin teatterissa kaikkein eniten: kuka tahansa voi taipua miksi tahansa. 

Koko peruskouluni sekä lukiovuoteni näyttelin lapsi- ja nuorisoteatterissa Savonlinnan teatterin tiloissa ja Taidelukio-vuosieni jälkeen pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan unelma-ammattiani Teatterikorkeakouluun. Nyt olen täällä – juuri siellä missä kaikkein eniten haluankin olla. Halusin juuri Jyväskylän kaupunginteatteriin, sillä teatterin hyvä maine kiiri Helsinkiin saakka. Ensimmäinen produktioni Jyväskylän kaupunginteatteriin piti olla Sydänmaa vuonna 2019. Sen oli myös tarkoitus olla opinnäytteeni. Lavanostinten romahduksen vuoksi näytelmä peruuntui, mutta onnettomuutta seurasi onni, sillä Sydänmaan vuoksi pääsin nyt valmistuttuani töihin tänne. Pidän Jyväskylästä kaupunkina. Täällä on lämmin tunnelma, ihmisillä tuntuu olevan aikaa kohdata toisensa. Rakastan järviä, harjua ja sitä, että kaikkialle pääsee pyörällä nopeasti. Olen kotiutunut Jyväskylään nopeasti.

Kiinnitettynä näyttelijänä pääsen tekemään erilaisia rooleja tiuhaan tahtiin ilman että työtäni rasittaa taloudellinen huoli ja jatkuva työnhaku. On myös ihanaa tietää etukäteen, mitä produktioita on tulossa. Huomaan ajattelevani, että kun minulla on nyt tällainen roolihenkilö, jonka olen ratkaissut näin, haluan löytää seuraavaan rooliini jotain aivan erilaista. Juuri tämä kaupunginteatterin malli on minulle tuttu, tällaisesta elämän rytmistä ja työyhteisöstä lapsena haaveilin. Opiskeluvuosinani Helsingissä olen kuitenkin tutustunut näyttelijäntyön toisenlaisiin mahdollisuuksiin: kiertueisiin, kameratyöhön, freelancer-elämän kutkuttavuuteen ja arvaamattomuuteen. On ihanaa saada ajatella, että vielä vaikka mitä odottamatonta on tulossa! Viime kesänä teimme ja tuotimme ystävieni kanssa oman esityksen Saunaesitys, jonka ideoimme ja harjoittelimme ystäväni mökillä. Kenraaliharjoituksemme oli erään esiintyjän vanhempien kotisaunassa Kajaanissa, ensi-iltamme oli Ärjän saarella ja seuraavat esityksemme Helsingissä Sauna Arlassa. Yllättävää, seikkailun täyteistä elämää! 

Minä rakastan kertoa ja kuulla tarinoita. Rakastan ihmetellä ihmisyyttä ja elämää. Siksi minä näyttelen. Haluan ymmärtää maailmaa paremmin, pieni palanen kerrallaan, aina yhden näytelmän ja roolihenkilön näkökulman ja kokemuksen verran paremmin ja enemmän. 

Vapaa-aikani kuluu tällä hetkellä koiranpentuni Nyytin kanssa. Se muistuttaa minua kovasti: sillä on pitkät ripset, se on jatkuvasti suuna päänä menossa, se tykkää leikkiä, nukkua päiväunia, se on hyvin perso ruualle, tykkää opetella uusia temppuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Seuraavaksi haluaisin opettaa Nyytille sienestystä, sillä me molemmat kaipaamme välillä metsän hiljaisuutta ja rauhallista omaa aikaa. Leikittelen ajatuksella, että Nyytistä, kuten ihmisäidistäänkin tulisi isona näyttelijä. Se osaakin jo leikkiä kuollutta käskystä ja seuraavaksi aion opettaa sen kumartamaan, kun sille taputetaan.