Ohjeita paikallismuseoille

Museosuunnitelma

Paikallismuseoissa museotyön perusperiaatteet kirjataan museosuunnitelmaan. Laadittava suunnitelma ohjaa koko museon toimintaa. Suunnitelmassa esitellään museota ylläpitävän yhdistyksen tai säätiön johto- tai toimintasäännöissä mainitut museon tarkoitus, tehtävät ja tavoitteet. Museosuunnitelmaan kirjataan museon omistaja ja hallintoelin sekä nimetään museonhoitaja. Todetaan varainhoito ja toimitilat. Suunnitelmassa määritellään kokoelmiin kerättävä aineisto ja dokumentointiaiheet sekä tutkimuskohteet. Kuvaillaan näyttelytoiminnan pääperiaatteet ja tilojen käyttö sekä asiakastoimintojen luonne.

Museokokoelmien kartuttaminen

Museotyön perusta on museokokoelmissa. Museoon tallennetaan erilaista aineistoa ja esineitä,jotka muuten eivät säilyisi tulevaisuuteen. Tilojen ja taloudellisten resurssien rajallisuuden vuoksi museot eivät voi kerätä kaikkea mahdollista, vaan tallennuksen on oltava valikoivaa. Jotta osattaisiin valita oikeita dokumentteja kokoelmiin, jokaisella museolla tulisi olla oma tallennussuunnitelma. Suunnitelma määrittelee museon tallennusperiaatteet, sen mitä ja miten aineistoja otetaan vastaan. Esimerkiksi kotiseutumuseoissa tallennustoiminta on rajattu yleensä koskemaan oman kunnan aluetta, sen esineellistä ja henkistä kulttuuriperintöä, joka syntyy inhimillisen toiminnan tuloksena. Tallennussuunnitelmassa on hyvä asettaa aikamääreitä, jos museo on päättänyt keskittyä tiettyyn ajanjaksoon. Tuolloin nuoremman ajan dokumentointi jää tallennustoiminnan ulkopuolelle. Suositeltavaa on harjoittaa tallennustoimintaa tähän päivään saakka.

Museokokoelmiin tallennettavalta aineistolta on vaadittava tiettyjä perustietoja. Näitä ovat muun muassa esineen yleisyys, tyypillisyys, merkittävyys, alueellisuus ja hyvä kunto sekä riittävät historiatiedot. Toisin sanoen museoon vastaanotetun esineen tulisi kuvata alueensa tyypillistä esinettä jostakin ilmiöstä ja sen tulisi olla hyväkuntoinen. Myös esineen elinkaaren tunteminen on tärkeää. Tällaista esinettä voidaan käyttää tutkimus-, opetus- ja näyttelytoiminnassa. Erikoisuuksien kerääminen ei ole oleellista museotoiminnassa. Aktiivisella keruu- ja tallennustoiminnalla saavutetaan monipuoliset kokoelmat ja vältytään ylitarjonnalta.

Museoiden on mahdollista kerätä myös niin sanottua käyttökokoelmaa varsinaisten kokoelmiensa rinnalle. Käyttökokoelman esineet on tarkoitettu käytettäväksi näyttelyissä, työpajoissa, kotiseututalojen sisustamisessa ja opetuskäytössä, jolloin esineitä saa kosketella. Loppuun kuluneet käyttöesineet voidaan aikanaan korvata uusilla esineillä.

Museoesineiden luettelointiohjeita

Kun museokokoelmiin otetaan vastaan aineistoja (esineitä, valokuvia, arkistomateriaalia), kerätään luovuttajalta myös niihin liittyvät omistaja-, käyttö- ja valmistushistoriaan liittyvät tiedot sekä tulevaan museokäyttöön liittyvät ehdot. Luovutustilaisuudessa laaditaan aineiston tiedoista vastaanottoasiakirja tai jos museolla on jo entuudestaan painettu vastaanottolomake, se täytetään kahtena kappaleena. Toinen jää museolle ja toinen kappale annetaan luovuttajalle. Allekirjoitetulla asiakirjalla vahvistetaan aineistojen omistajanmuutos. Saadulle kokoelmaerälle annetaan oma päänumero. Lyhyet kokoelmatiedot liitetään diaariokirjaan.

Varsinainen museoesineen luettelointi tehdään esine kerrallaan ja jokainen esine saa oman luettelonumeronsa. Luettelonumero muodostuu kokoelman päänumerosta ja esinekohtaisesta juoksevasta numerosta. Luettelonumeroon voidaan lisätä vielä museon lyhennetunnus (KLKM/0045/0010 = Korpilahden kotiseutunumero esine numero 45:10). Mikäli museolla on ollut aikaisemmin käytössä oma luettelointijärjestelmä, on yleensä parasta jatkaa samalla tavalla.

Luetteloinnin tavoitteena on kerätä yhteen museoesineestä kaikkiulkonäköä, valmistupaa ja -materiaalia sekä käyttöä koskevat tiedot. Tiedot saadaan luovuttajalta ja erilaisia lähdemateriaaleja käyttämällä. Museokokoelmien pääkirja, diaario, johon on merkitty kaikki tiedot museon esinekokoelmista, tulee olla sidottu. Jos luettelointi toteutetaan tietokoneella, tulosteet myös sidotaan yhtenäiseksi kirjaksi. Pääkirjan sitomisella turvataan luettelointitietojen katoamattomuus.

Valokuvien vastaanotossa menetellään samalla tavoin kuin esineiden kohdalla. Vastaanottolomakkeelle kerätään saatavaan kuva-aineistoon liittyvät tiedot. Valokuvien tiedoissa erityisen tärkeitä ovat kuvan ottajan tiedot ja valokuvan ottamisen ajankohta. Valokuvien jatkokäytölle on näillä tiedoilla ratkaiseva merkitys. Kun valokuvaa käytetään näyttelyissä ja julkaisuissa, on tiedettävä valokuvaan liittyvät tekijänoikeudet. Museon valokuvakokoelmiin otetuille valokuville olisi hyvä jo lahjoitusvaiheessa saada mahdollisimman laajat käyttöoikeudet. Valokuvan ottajalla säilyy tekijänoikeus.

Arkistomateriaaleiksi luetellaan muun muassa asiakirjat, postikortit, painotuotteet, piirrokset, kartat ja ääninauhat. Materiaalin vastaanotossa pätevät samat säännöt taustatietojen keruusta.

Museoesineiden ja -aineistojen hoito- ja säilytysohjeita

Museoesineiden säilymisen kannalta tärkein hoitokeino on huolehtia oikeista käsittelytavoista kuten suojakäsineiden käytöstä ja säilytysolosuhteista. Esineiden puhtaus ja ympäristön siisteys, oikea ilmastointi ja sopiva valaistus ovat perusasioita, joista tulee huolehtia.

Turvallisin hoitotoimi museoesineille on imurointi ja siveltimillä puhdistus. Imuroidessa imuteho tulee säätää pienelle teholle, jotta esineestä ei irtoa pieniä osia.

Erilaisten materiaalien käsittelyssä ja säilytyksessä on huomioitava materiaalin kestävyys. Tekstiilit ovat herkimmin tuhoutuvia, vaikka muutokset tapahtuvat suhteellisen hitaasti. Tekstiilien suositeltava lämpötila on +18˚C ja ilmankosteus 55%. Näyttelyvalaistuksen vahvuudeksi suositellaan 50 luksia. Ripustetut näyttelytekstiilit tulisi jättää ajoittain lepäämään vaaka-asentoon esimerkiksi talven ajaksi.

Puuesineiden säilymiseen vaikuttavat lämpötila ja kosteusolosuhteet. Puu elää kosteuden vaihtelunmukaanja saattaa kuivuessaan halkeilla ja vääntyä. Tasainen lämpötila +18˚-20˚C ja kosteus 50% olisivat ihanteelliset olosuhteet.

Metalliesineet säilyvät hyvin, kun ympäristö on kuiva ja puhdas. Rauta on metalleista heikoimmin säilyvää. Ruostuneet esineet tulisi puhdistaa mekaanisesti ruosteesta esimerkiksi ohuinta terävillaa käyttämällä. Mitä enemmän ilmassa on kosteutta, sitä suurempi on epäpuhtauksien syövyttävä vaikutus. Ilman suhteellinen kosteus pitäisi olla 40%. Tinaesineiden säilytyksessä on erityisen tärkeää, ettei lämpötila laske alle 15˚C. Alhaisessa lämpötilassa tinassa voi tapahtua kidemuutoksia. Ilmiötä kutsutaan tinarutoksi.

Lasi- ja keramiikkaesineet on rikkoutumisvaaran vuoksi turvallisinta säilyttää kaapeissa. Kivi ja kipsi säilyvät parhaiten pölyltä suojattuna kuivassa ja tasalämpöisessä varastossa. Nahka ja turkis kovettuvat kuivassa ilmassa ja liian kosteassa ne helposti homehtuvat. Nahka ja turkistuotteet tulisi säilyttää kuten tekstiilit. Kumi ja muovi eivät kärsi ilman epäpuhtauksista tai kosteudesta, mutta vanhetessaan ne haurastuvat ja saattavat murtua etenkin kovin alhaisissa lämpötiloissa.

Valokuvien käsittelyssä ei saa käyttää kuvia vaurioittavia aineita,kuten liimoja, kuula-, huopa- tai värikyniä, kovia lyijykyniä, teippejä, muovitaskualbumeja, sinitarraa, nastoja, liittimiä tai kumilenkkejä. Luetteloidut kuvat on hyvä säilyttää silkkipaperipussissa tai kirjekuorissa. Luetteloitujen valokuvien paras säilytyspaikka on polttomaalattu teräskaappi. Usein joudutaan kuitenkin tyytymään pahvilaatikoihin, joiden pitää olla arkistokelpoisia. Negatiivit säilytetään pystyasennossa negatiivipusseissa, jotka sijoitetaan laatikoihin tai kansioihin. Diapositiivit säilytetään dialaatikoissa. Sekä valokuvien että negatiivien säilytys vaatii tasaisen lämpötilan ja kosteusolosuhteet. Negatiivien paras säilytyslämpötila on + 15˚C.

Alkuperäisten kuvien käyttö näyttelyssä on kiellettyä. Näyttelyyn tehdään omat näyttelyvedokset sopivan kokoisina suurennoksina. Näin turvataan alkuperäisaineiston säilyminen.

Arkistomateriaalia tulisi säilyttää kuivassa ja pölyttömässä paikassa. Paperimateriaalien säilytyspakkauksiksi soveltuvat arkistokelpoiset arkistokansiot tai -laatikot. Paperimateriaaleissa ei saa koskaan käyttää teippiä, ja asiakirjoista on poistettava niitit ja muut ruostuvat osat. Taitetut ja rullatut materiaalit tulisi oikaista varovasti ja säilyttää suorina.

Museorakennusten huolto- ja kunnostus

Museoissa etenkin ulkomuseoalueella, jossa museorakennuksia on lukuisia, on rakennusten kunnossapitoon uhrattava runsaasti aikaa ja varoja. Hyvässä kunnossa olevat rakennukset edesauttavat myös museokokoelmien säilymistä ja lisäävät museokäynnin miellyttävyyttä. Museorakennuksia voidaan pitää osana museokokoelmaa. Rakennukset ovat pitäjän vanhinta rakennuskantaa ja arvotettu rakennustapansa ja -historiansa vuoksi maakunnan kulttuurihistoriallisesti merkittäviin rakennuksiin.

Keski-Suomen maakunnan museoiden museorakennukset ulkomuseoalueilla ja yksittäiset museoina toimivat viljamakasiinirakennukset ovat useimmiten alun perin hirsirunkoisia, pärekattoisia ja nurkkakiville perustettuja rakennuksia. Koska useimmiten nämä rakennukset ovat lämmittämättömiä, niiden kunto rapistuu helpommin. Maa- ja ilmankosteuden vaikutukset ja routa sekä kasvillisuus tuhoavat herkästi olemassa olevaa rakennuskantaa. Museorakennuksissa perusseuranta ja puuttuminen vauriokohtaan edesauttavat rakennuskannan säilymistä.

Rakennusten perustusten tuuletus ja kivijalkojen oikaisut ryhdistävät rakennusta ja estävät lisävaurioiden syntyä. Rakennuksen ympäristön salaojitus ja maan muokkaaminen viistoksi rakennuksesta poispäin estävät veden pääsyn perustuksia lahottamaan. Vuosien varrella tapahtunut maankohoaminen tuhoaa alimpia hirsiä. Alimpien hirsien kengitys voi olla joidenkin rakennusten kohdalla välttämätön toimenpde. Myös katon kunnon seuranta ja vuotuinen puhdistus neulasista ja roskista jatkaa katon ikää. Liian lähellä kasvavat puut ja pensaat sitovat kosteutta ja siirtävät kosteuden rakennuksiin tai pudottavat neulasia ja lehtiä katolle. Tällaiset puut ja pensaat tulisi hävittää. Museorakennuksen kuntoseurannan kohteena ovat myös ikkunat. Kaikessa kunnostuksessa tulee noudattaa perinteisiä rakentamistapoja.

Rakennustapaohjeita löytää Museoviraston korjauskortistosta osoitteesta
www.rakennusperinto.fi

Tuholaiset

Museokokoelmia ja rakennuksia uhkaavat tuholaiset, joita voivat olla hyönteiset ja nisäkkäät sekä sienet ja homeet. Usein museorakennuksen tai kokoelmien kunnosta ja hoidosta ilmenevät ongelmat ovat tuholaisten ilmaantumisen syytä. Puutuholaiset vaurioittavat museorakennusta ja esineissä viihtyvät tuholaiset ovat erikoistuneet puuhun, nahkaan ja tekstiileihin. Kosteat ja lämmittämättömät tilat sekä lika edistävät tuholaisten ilmaantumista.

Puuta tuhoavat tuhohyönteiset on helppo havaita, koska ne jättävät jälkeensä käytäviä ja lentoreittejä, joiden lähettyvillä on sahajauhoa muistuttavaa toukkien ulostusjätettä. Hyönteisten toukat saattavat elää puussa kymmeniä vuosia. Toukat kaivautuvat keväisin puun pintaan, jolloin niiden tuhoaminen on tehokkainta. Vakavien vaurioiden syyksi osoittautuu usein vesivaurio tai tuulettamaton rakennuksen alusta. Kuivatus poistaa usein tuhon aiheuttajan, sillä useat tuhohyönteiset käyttävät ravinnokseen lahoa puuta. Jos rakennuksesta löytyy hyönteislaji, voidaan varmuudella määritellä toimenpide, jolla laji saadaan häviämään.

Tärkein tuholaisten torjuntamenetelmä museoissa on niin sanottu luonnollinen torjunta; elinolosuhteet tehdään hyönteisille, sienille ja muille eliöille kelpaamattomiksi. Museotilojen perusteellinen siivous ja hyvä jätehuolloin hoito pitävät tuholaiset loitolla. Lintujen, hiirien ja oravien pääseminen museoon estetään suojaverkoilla.

Museotilojen turvallisuus

Museorakennusten ja -kokoelmien turvallisuuskysymykset liittyvät ennen kaikkea palo-, vesi- ja varkausvahinkoihin. Rakennusten ja kokoelmien paloturvallisuus perustuu paloriskien pienentämiseen. Koska suurin osa paikallismuseoista sijaitsee vanhoissa museoiksi alun perin suunnittelemattomissa rakennuksissa,niiden rakenteet ja materiaalit eivät täytä palo- ja rakennusmääräyksiä. Sen vuoksi ainoa keino on ennaltaehkäisy ja palojen aiheuttaman vahinkojen minimointi. Ennaltaehkäisevänä toimintana voidaan pitää tarkkaa avotulen, palo- ja räjähdysvaarallisten aineiden käsittelyä sekä sähkölaitteita kunnon tarkkailua. Avotulen käsittelyä ei pidä sallia muutoin kuin museon omaan toimintaan liittyvänä. Tupakointi on aina kiellettyä museoalueella. Museon haltijan tulee huolehtia siitä, että vaadittavat kieltokyltit, sammutus-, pelastus- ja torjuntakalusto, paloilmaisin- ja hälytyslaitteet on hankittu ja ne ovat kunnossa.

Museoon kohdistuvaa murto- ja ilkivaltaa estetään hyvällä rakennusten kuorisuojauksella ja etenkin aukotusten ovien, ikkunoiden, luukkujen ja ilmastointikanavien suojaamisella. Ovien lukitukset tulee olla ajantasaiset ja avaimet luovutetaan vain vastuuhenkilöille. Ikkunoiden kuntoa pitää säännöllisesti seurata. Riskialttiissa paikassa voidaan ikkunoihin teettää luukut tai teräsristikot.

Kokoelmavarkaudet näyttelykäynnin yhteydessä estetään hyvällä näyttelysuunnittelulla käyttämällä vitriinejä pienille esineille tai sitomalla ne alustaan nailon- tai teräslangalla. Riittävä näyttelyvalvonta ehkäisee myös näpistelyä.

Asiakaspalvelu

Museon asiakaspalvelutehtävät perustuvat velvollisuuteen edistää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä pitämällä kokoelmiaan näytteillä ja tutkijoiden saavutettavissa. Keskeisin asiakaspalvelumuoto on näyttelytoiminta. Näyttelykäynnin tekee hyväksi, jos museossa on huolehdittu asiakkaiden kannalta tärkeistä seikoista.

Hyviksi keinoiksi on listattu muun muassa seuraavia asioita:

1. museon yhteystiedot on löydettävissä erilaisten tiedotekanavien kautta
2. museo on helposti löydettävissä, viitoitukset ovat kunnossa
3. paikoitus on hoidettu
4. museolla on säännölliset aukioloajat
5. museon palvelu on ystävällistä
6. museon sisällöllinen anti on taattua laatua
7. näyttelyt ovat mielenkiintoisia, tietoa antaviaja ulkonäöltään hyvin suunniteltuja
8. museon kokonaisvaltainen siisteys ja huoliteltu ilme vaikuttavat asiakastyytyväisyyteen
9. ajantasaiset esitteet museosta ja sen näyttelytarjonnasta
10. museosta ja sen kokoelmista kertova opaskirja täydentävät museokäynnin antia

Museoiden saavutettavuudella ja esteettömyydellä tarkoitetaan sitä, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus tutustua museoon. Keski-Suomen alueen paikallismuseoiden museorakennukset ovat useimmiten vanhoja talonpoikaistaloja, joihin liikuntaesteisillä on vaikeaa päästä kynnysluiskista huolimatta. Väljillä näyttelyratkaisuilla kannattaa kuitenkin pyrkiä esteettömään liikkumiseen . Museon näyttelysuunnittelulla voidaan helpottaa esimerkiksi näkövammaisten mahdollisuuksiatutustua näyttelyyn lisäämällä käyttökokoelmia ja kosketeltavuutta. Kuulovammaisten avuksi tulevat hyvät esitteet, näyttelytekstit ja parhaimmassa tapauksessa viittomakielinen opas. Jos museorakennuksen näyttelytilat ovatkapeiden ja jyrkkien rappujen takana, on syytämiettiä mahdollisuutta tuoda museon anti muussa muodossa esille, kuten esimerkiksi sanallisestikuvailluilla äänitteillä tai videokuvana katseltavana museovierailuna sekä internetin kautta toteutettuna virtuaalisena museokäyntinä.

Näyttelyt

Näyttely on yleensä paikallismuseon olennaisin palvelumuoto. Museon perusnäyttely on sen ydintä. Näyttelyn sisällöllä pitää olla tarkoitus ja päämäärä. Ideaton esillepano ei ole näyttely. Perusnäyttelyllään museo kertoo toimintansa ja kokoelmiensa keskeisistä aiheista. Koska perusnäyttely on pitkäikäinen, sen suunnittelussa ja pystyttämisessä pitää toimia harkiten ja huolellisesti. Perusnäyttelyä lyhytkestoisempia näyttelyjä ovat tilapäiset näyttelyt, jotka voivat kostua vaikka yhden kuvasarjan seinästä tai yhden vitriinin sisällöstä aina monimuotoisiin näyttelykokonaisuuksiin saakka.

Näyttelynesineiden suojaamiseen on syytä kiinnittää huomiota etenkin pienien esineiden osalta. Parhaiten turvassa varkaudelta ovat vitriineihin ja lasin alle sijoitetut esineet ja paperimateriaali. Näyttelytekstien tekstikokoon ja sijoittamiseen näyttelyssä kannattaa kiinnittää huomiota. Johdonmukainen tekstitys ja kuvakerronta helpottavat kävijän tiedonsaantia näyttelyesineistä ja näyttelyteeman ymmärtämistä. Kylmissä tiloissa paperiset näyttelytekstit voidaan laminoida kostumisen estämiseksi. Yleis- ja kohdevalaistuksen vaihtelulla saadaan kiinnitettyä näyttelynkävijän huomio näyttelyn kohokohtiin.

Kokoelmat ja näyttelyt tarjoavat lähtökohdan museokasvatustyölle. Museokäynti on onnistunut, jos kävijä tuntee oppineensa uutta ja kokemus on ollut elämyksellinen. Museoiden näyttelyistä voidaan rakentaa sellaisia, että niiden päämäärä on opetuksellinen ja kasvatuksellinen. Paikallismuseot voivat olla varhaiskasvatuksen ja kouluopetuksen tukena eri koulutasojen historian- ja kulttuuriperintöopetuksen osana omalla museonäyttelyllään. Opintokäyntikäynti voidaan suunnitella eri ryhmille soveltuviksi. Museon näyttelyn hyvin tunteva opas on paras tiedon välittäjä. Kotiseutumuseoiden vanhemmalla väellä on omakohtaisia kokemuksia esineiden käytöstä ja heillä on tietoa, jota voidaan siirtää kulttuuriperintöopetuksessa uusille sukupolville. Tätä arvokasta tietoa ja taitoja olisi syytä käyttää opetustoimessa enemmän hyväksi museokäyntejä suunniteltaessa. Opintokäynneillä käyttökokoelman kosketeltavat esineet tuovat vuorovaikutteisuutta ja toiminnallisuutta tilanteeseen.

Paikallishistorian tallentaminen / nykyajan dokumentointi

Paikalliseen kulttuuriperintöön kuuluu runsaasti ajassa muuttuvia asioita, ilmiöitä ja kohteita, joita ei voida sellaisenaan tallentaa museon kokoelmiin. Näitä ovat esimerkiksi kulttuuriympäristö rakennuksineen ja maisemineen, erilaiset tapahtumat, ihmisten toiminta sekä muistitieto. Tallennustyötä voidaan tehdä erilaisin menetelmin muun muassa valokuvaamalla, piirtämällä, haastattelemalla ja kirjallisilla kyselyillä. Paikallismuseoille erityisen merkittävää tietoa saadaan sellaisesta dokumentointityöstä, joka kohdistuu kokoelmissa olevien esineiden tietoihin.

Laajoissa dokumentointihankkeissa yhteistyö eri tahojen kanssa on suotavaa. Dokumentointityötä tekevät muun muassa Keski-Suomen museo, Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylän yliopisto ja Museovirasto. Paikallinen yhteistyö myös muiden kulttuuriperintötahojen kanssa on hedelmällistä ja kotiseutuidentiteettiä vahvistavaa. Yhteistyökumppaneina voivat toimia koulut ja oppilaitokset, kansalaisopisto, toiset yhdistykset ja seurakunta.

Dokumentointiyhteistyötahojen on syytä heti hankkeen aluksi sopia siitä, kenelle ja minkä laajuisena syntyvän dokumentointiaineiston oikeudet kuuluvat ja missä aineistoa säilytetään. Museolle tallennettua materiaalia säilytetään arkistossa.

Harrastajavoimin voidaan tehdä myös merkittävää paikalliskulttuuriin liittyvää tutkimustyötä. Tutkimustyön tuloksena saadaan kotiseutujulkaisuja ja museokokoelmien arvoa lisäävää tutkimustietoa, jota voidaan tuoda esille näyttelytoiminnassa.

Yksityiskohtaisempia ohjeita paikallismuseoille lähdekirjasta

Mirva Mattila, Marianna Kaukonen ja Ulla Salmela
OPAS PAIKALLISMUSEON HOITOON