Mitä me tehdään kadulla, osa 1.
”Mitä te täällä teette?” Kysyi nuori, joka ei ollut ennen nähnyt meitä jalkautumassa kadulla.
Hänelle tieto siitä, että ankkuritoiminnan ja Bostarin erityisnuorisotyöntekijät voivat olla tavattavissa tilojen ulkopuolella oli yhtä vieras kuin ajatus siitä, miten opettaja ei asukaan koulussa. Järisyttävä totuus on kuitenkin se, että nuorisotyö jalkautuu aktiivisesti ja me emme ole suinkaan ainoa taho, joka sitä tekee.
Mitä jalkautuva työ sitten on? Noh, se on nuorten vapaa-ajanviettopaikoilla tehtävää työtä. Esittäydytään uusille ja entuudestaan tutuilta nuorilta kysytään kuulumisia. Työn tarkoituksena on tavoittaa ne nuoret, jotka eivät käy nuorisotiloilla tai heitä ei tavoita muualta. Kadulla tehdään tarvittaessa palveluohjausta ja autetaan nuoria siinä hetkessä. Keskustelun aiheet voivat liittyä esimerkiksi raha-asioihin, töihin, kouluun tai päihteisiin. Joillekin kerrotaan heidän alueensa lähimmästä nuorisotilasta tai muista ajanviettopaikoista, ettei tarvitse viettää vapaata sateisella kadulla tai ostoskeskuksen nurkassa (elleivät nuoret välttämättä halua tehdä juuri niin).
”Ei oo suunnitelmia.”
Bostarin väellä tulee kovin suru kohdatessa nuoria, joilla ei ole tai he eivät koe, että on paikkaa, minne mennä. Kyseessä on yleensä päihteilevät nuoret aikuiset, jotka löytävät tukea muista kadun nuorista tai itseään vanhemmista aikuisista päihteiden käyttäjistä. Monelle merkkaa paljon, että heidät kohdataan edes kadulla ja on mahdollisuus puhua turvalliselle aikuiselle. Heille yritetään luoda kontakteja palveluihin tai hankkia pääsy katkolle tai löytää oma sosiaali- tai etsivä nuorisotyöntekijä. Joskus tarjotaan ruoka-apua, kun tarve on suuri. Aina ei välty soittamasta apua paikalle, jos syntyy aito huoli. Onneksi nuoret osaavat monesti pitää kaveristaan huolta ja kynnys soittaa ambulanssi ei ole niin iso, kuin voisi ajatella kyseisessä tilanteessa.
”Joo, joo. Me ollaan jo menossa.”
Jos nuoret ovat aiheuttaneet häiriötä jossain ostoskeskuksessa tai rappukäytävässä, niin vartija yleensä ”ajaa” heidät pois. Tuttujen vartijoiden kohdalla riittää, että näyttää naamansa ja nuoret pakkaavat tavaransa ja siirtyvät kohteliaasti muualle. Yhteisymmärrys löytyy monelta ja turhia konflikteja ei synny. Osa nuorista naureskelee, vartijoiden kanssa ja meno on ystävällistä. Ei tutulle ”kaverille”, eli vartijalle, viitsi olla ikävä. Toki aina joskus koitetaan onnea ja yritetään provosoida, varsinkin jos kyseessä ensikertaa kohdattu nuori.
”Moikka. Moikka. Moikka.” Nuori toisti nopeasti kesken lauseen ja teki selväksi, ettei ole juttutuulella.
Jalkautuessa on kuitenkin tärkeintä luoda kontakti nuoriin, vaikka se olisi kuinka lyhyt. Ensimmäisellä kerralla tavattaessa nuoret voivat aristaa aikuisia työntekijöitä, jolloin osa ei ole valmis tai halukas juttelemaan. Jotkut suhtautuvat työntekijöihin uteliaisuudella ja tulevat mielellään kyselemään kaikenlaista. Pikkuhiljaa jalkautujat hyväksytään ja heistä tulee normaalijuttu niiden nuorten arjessa, jotka näkyvät enemmän katukuvassa. Silloin kynnys siirtyä mukavien juttelusta vakavimpiin aiheisiin tai avunpyytämiseen madaltuu. Ankkuritoiminta on joskus lähtenyt tekemään rikosilmoitusta yhdessä nuoren kanssa, kun hän on kertonut jääneensä rikoksen uhriksi tai joku on ohjattu päihdepalveluiden piiriin. Siitä tässä on kyse: että nuori saa tarvitsemansa tuen ja ohjauksen, vaikka hän ei itse olisi löytänyt nuorisotiloille tai palveluiden piiriin.
”Ai nääkin on täällä.”
”Pakkohan niiden on olla.”
Työ on reagoivaa ja työntekijät jalkautuvat sinne, missä tapahtuu. Jos nuoret kokoontuvat usein jollain Jyväskylän alueella tai siellä tapahtuu häiriökäyttäytymistä, niin työntekijät suuntaavat sinne. Pelkkä aikuisen läsnäolo saattaa tehdä vaikutuksen. Ilkivaltaa tehneet nuoret saattavat jättää tekemänsä kesken ja pinkaista pakoon sekä pahimman älämölön aiheuttaneet nuoret laskevat (tai lisäävät) äänentasoaan. Suurin osa ottaa työntekijät vastaan positiivisesti tai vaivaantuneina, mutta pieni osa saattaa provosoitua ja koittaa haastaa aikuisia. On siis helppo todeta, että nuoret suhtautuvat jalkautuviin nuorisotyöntekijöihin eri tavoin.
Teksti: Atte Kotilainen