Aamulenkeistä rytmiä arkeen – etsivä nuorisotyöntekijä etätöissä

Herätyskello piippaa korvani juuressa, kello on 06:21. Venyttelen nopeasti, nousen sängystä ja hiivin hiljaa puolisoani herättämättä ja suljen makuuhuoneen oven perässäni. Vedän juoksuvaatteet päälle, lenkkarit jalkaan ja astun pirteään pakkasaamuun. Vedän muutaman kerran syvään henkeä, ja lähden kevyesti hölkkäämään jo perinteeksi muodostunutta aamulenkkiäni. Parikymmentä minuuttia myöhemmin saavun takaisin kotiin kahvakuulan ja käsipainojen seuraksi. Vielä pikainen suihku ja aamiaislautanen kädessäni istahdan työkoneeni ääreen. Avaan puhelimeni ja leimaan itseni sisään töihin. Kello on 07:48 ja työpäivä voi alkaa. 

Selaan läpi mahdolliset uudet sähköpostit, kurkkaan Teamsiin saapuneet uudet keskustelut ja käyn päivän tehtävälistaa läpi. Oman tiimimme kesken on arkiaamuisin lyhyt etäaamupalaveri, jossa käydään ajankohtaisia kuulumisia, tiedotettavia asioita ja puretaan tarvittaessa arjen haastavia tilanteita. Annetaan ja saadaan vertaistukea. Nauretaan ja vitsaillaan. Näistä aamupalavereista saa ihanasti virtaa päivään!  Palaverin jälkeen pikainen jaloittelutauko ja sitten paluu koneen äärelle, luurit korvaan ja kohti seuraavaa verkkotapaamista. Yhteys pätkii, ja järjestelmä heittää minut muutaman kerran pihalle tapaamisesta. Turhauttaa. Ääni ja kuva pätkii. Itse tapaamisesta ei jää juuri mitään muuta mieleen kuin se, että yhteys oli huono. 

Lounastauon aika. Suljen läppärin kannen ja laitan työpuhelimen äänettömälle. Siirryn keittiöön lämmittämään ruokaa, vielä edellisen tapaamisen asiat/ajatukset mielessäni. ”Pitäisikö vielä soittaa kollegalle, ja varmistaa ymmärsinkö asian oikein?” ”Jäiköhän jollekin muulle huono fiilis yhteysongelmista?” Työmoodista on vaikea irrottautua ja siirtyä välttämättömälle lounastauolle. Kun saan ruoan syötyä ja vihdoin aivoni alkavat ymmärtää, että on tauon paikka, niin pitäisi jo palata takaisin työkoneen äärelle. Työmoodi päälle ja Discord-päivystyksen pariin. Nuoret ovat käyneet keskustelua mm. unirytmistä ja ruokailusta. Heitän muutaman kommentin sekaan, keskustelu sujuu mutkattomasti. Soitan kesken päivystyksen uudelle nuorelle ja kyselen tämän kuulumisia. Tietenkin juuri silloin keskustelu Discordin puolella vilkastuu ja olen puhelun jälkeen hetken ihan pihalla, että missä siellä mennään. 

Päivystyksen päätteeksi nopeat iltapäiväkahvit, hetken hengähdys ja peräjälkeen kaksi videopalaveria ja pian huomaan, että kello onkin jo yli neljä. Aika siis laittaa ”pillit pussiin”. Läppäri ja puhelin kiinni, pakkaan molemmat tietokonelaukkuun ja siirrän kaappiin, pois silmien alta muistuttamasta. Pienet venyttelyt ja muutama askel sohvalle, vapaa-aika voi alkaa. Taas kestää hetken aikaa, ennen kuin aivoni ymmärtävät, etten ole enää töissä.

Voi äkkiseltään kuulostaa siltä, että näin mikä tahansa työpäiväni etenee. Ja voisihan se juuri noin mennäkin. Ainoa ero aikaan ennen Koronaa on se, että en näe työkavereitani kasvokkain, en siirry aamulla fyysisesti toimistolle tai sieltä pois, työpisteeni on kotonani. Nuoria ei voi kohdata kasvokkain, heille soitellaan ja laitellaan viestejä. Yritetään pitää vanha tuttu rytmi kasassa. Aamun lenkit ovat minulle keino ”siirtyä” töihin. Ilman näitä olisi kovin vaikeaa asennoitua työmoodiin yhtä sulavasti kuin se nyt tapahtuu. Normaalisti, aiempi aamuherätys ja juoksulenkki ei tulisi kuuloonkaan! Kääntäisin kylkeä ja torkkuisin vielä viime minuuteille saakka. 

Uusi tilanne haastaa ajattelemaan ja toimimaan uudella tavalla. Uskon, että tästä poikkeuksellisesta ajasta jää meille paljon uusia tapoja toimia ja onnistua niin päivittäisissä työtehtävissä kuin kaiken muunkin arjen keskellä. Moni asia voi hoitua paljon sujuvammin ja nopeammin kuin ennen, kun taas joku aiemmin hyväksi havaittu tapa palaa osaksi rutiinejamme. Jännityksellä odotan, onko nämä voimavaraksi muotoutuneet juoksulenkit myös esimerkiksi ensi syksyn arkiaamujen ohjelmassa.

Aurinkoista ja mukavaa päivää just sulle! Muista ottaa ilo irti arjen pienistä hetkistä. 

Terkuin,

Tuuli Rissanen / etsivä nuorisotyö