Hannu Castrén: Virpi Vanas – Värin verkkainen soinnuttelija

Taiteilija ilmaisee, että ennen kuin tauluun voi tehdä ensimmäistäkään siveltimenvetoa, todellisuuden näkyvien ja näkymättömien voimien on hyvä olla läsnä inspiraation vaalijoina, ja vielä enkeli laskeutuneena oksalle."

Virpi Vanaksen (synt. 1935) maalaus edustaa naivismia ja nimen Sunnuntaimaalari perusteella se myös esittää naivistia. Taiteilijan omakuva on ollut toistuva teema taiteilijan tuotannossa. Kumpa ne joskus näkisi yhtenä näyttelynä.

Naivistien historia alkaa ranskalaisesta Henri Rosseausta (1844–1910), joka oli tullimies ja itseoppinut taiteilija. Naivisteille onkin ollut ominaista, että he hankkivat elantonsa muusta työstä ja siksi taiteen tekeminen on liittynyt vapaa-aikaan. Aikoinaan työviikko oli kuusipäiväinen, joten ainoa mahdollisuus oli pyhittää sunnuntai taiteelle. Nykyään sunnuntaimaalari tuntuu jo kovin runolliselta naivistin synonyymiltä.

Naivismi on siis alkuperäisimmillään itseoppineiden taidetta. Se on kehittynyt taidemaailman marginaalissa eikä siksi ole varsinainen tyyli käsitteen ehdottomassa merkityksessä. Edelleenkin naivisti voi syntyä kuin taiteen nollatilasta, jossa tekijää ei stressaa heiveröiset tiedot perspektiivi- ja väriopista saati taiteen teknisestä puhdasoppisuudesta. Tärkeintä on luomisen intohimo.

Tyyliksi naivismi muotoutui siinä vaiheessa, kun taidekoulutuksen saaneet taiteilijat innostuivat siitä. Myös Virpi Vanas kuuluu tähän ryhmään, sillä hän opiskeli Suomen taideakatemian koulussa vuosina 1954–1956. Hänen varhaistuotantonsa liittyy 50-lukulaiseen värin, muodon ja abstrahoinnin estetiikkaan, eikä 1960-luvun kokeileva ilmapiiri häneen juuri vaikuttanut. Vasta naivismin kohtaaminen vuosikymmenen lopulla sai hänet muuttamaan taiteensa suuntaa.

Naivismin suosio alkoi kohota 1960-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä sen esittävyys ja elämänläheinen sisältö hyväksyttiin jopa osaksi aikakautta hallinnutta realismia. Ateneumin taidemuseossa vuonna 1973 esillä ollut näyttely Kansan kuvat vaikutti naivismin arvostukseen taidemaailman arvokkaana ilmiönä.

Tuntemattomuudesta nostettiin esiin loistavia naivisteja kuten Andreas Alariesto, Enni Id, Tyyne Esko ja Martti Innanen ja nuoria naivismin tyylikseen valinneita taiteilijoita vielä heitäkin enemmän. Jo tuolloin Virpi Vanas kohosi naivistiemme ydinjoukkoon.

Nuoruusvuosina Vanas edusti siis 1950-lukulaista värimaalausta ja naivistina hän löysi tärkeimmät vaikutteensa keskiajan taiteesta. Sitten tulee tärkeänä esikuvana Henri Rosseau ja erityisesti hänen maalauksensa Nukkuva mustalainen (1897).

Vastakohtaisuuksista huolimatta koloristinen hienoviritteisyys on toiminut luomiskausia yhdistävänä piirteenä. Naivistille ominaisen spontaanisuuden sijasta Vanas on ollut pohdiskelija ja värien verkkainen soinnuttelija. Ajoittain hän on ollut varmaan liiankin kriittinen itselleen. Siksi ei olekaan niin ihmeellistä, että hän maalasi yleensä muutaman taulun vuodessa.

Viime vuosina populääriksi muotoutunut käsite slow life sopii hyvin avaamaan maalausten ilmapiiriä. Taiteilija ilmaisee, että ennen kuin tauluun voi tehdä ensimmäistäkään siveltimenvetoa, todellisuuden näkyvien ja näkymättömien voimien on hyvä olla läsnä inspiraation vaalijoina, ja vielä enkeli laskeutuneena oksalle. Kun sivellin sitten koskettaa tabula rasaa, maanantaikin vaihtuu sunnuntaiksi ja lähimetsä paratiisiksi.

Hannu Castrén

Blogissa julkaistaan kesällä 2020 Hannu Castrénin kirjoituksia Dominoefekti-näyttelyn teoksista.