Hannu Castrén: Harva tietää, että Veikko Hirvimäki aloitti maalarina

Hirvimäki yhdisti maalaukseen erilaisia esineitä. Yhtä hyvin materiaaliksi saattoi sopia vaikkapa tuohi ja öljyvärin jatkoksi terva."

Veikko Hirvimäen taiteilijauran voi pelkistetysti jakaa aikaan ennen Mika Waltarin muistomerkkiä Kuningasajatus (1985) ja aikaan sen jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa Hirvimäki oli vielä keskisuomalainen taiteilija ja Jyväskylän taiteilijaseuran aktiivijäsen.

Muistomerkin paljastamisen jälkeen enemmistö suomalaisista tiesi, kuka on Veikko Hirvimäki ja heistä suurimmalla osalla oli myös mielipide hänen taiteestaan. Paikallisesta taiteilijasta tuli valtakunnallisesti tunnettu ja kiistelty. Kansainvälistymistä hän ei jäänyt enää odottelemaan, sillä vuodesta 1992 alkaen hän on asunut Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä. Hirvimäen uusimpia teoksiaan pääsee varmimmin näkemään Galerie Forsblomissa Helsingissä, jossa hän esiintyy muutaman vuoden välein.

Yhtä merkittävästi muistomerkin paljastus jakoi Hirvimäen tuotannon kahteen vastakkaiseen luomiskauteen. Hän aloitti taidemaalarina ja siirtyi 1980-luvulla kuvanveistäjäksi. Muutoksen aikaan taiteilija kertoi kuin tuotantonsa julkisena inventaariona, että loppujen lopuksi hän oli maalarina tuntenut itsensä siipirikoksi. Myöhemmin hän on määritellyt aikaisempaa sulavampaa yhteyttä lajien välille, minkä on totuttanut myös käytännössä. Silmiinpistävämmin se näyttäytyy nykytuotannossa veistosten värillisyytenä.

Sukupolvien vaihtuessa on käynyt niin, että yhä harvempi tietää Hirvimäen vahvasta maalaritaustasta juuri mitään. Voi olla, että sen tuntevillekin näyttelyssä esillä oleva teos aiheuttaa shokeeraavaa muistinkirkastusta. Oikeastaan teos toimii kuin aikakone, jonka avulla näyttelyvieraalla on mahdollisuus rytmittää katseensa taiteilijaksi tulemisen alkuaskeleisiin. Hirvimäki teki lopullisen päätöksen taiteilijaksi ryhtymisestä armeijassa vuonna 1960. Samana vuonna hän teki ensiesiintymisensä näyttelyssä.

Tuhottu on valmistunut jo seuraavana vuonna, mutta sisältää silti jo tuhdin määrän nykytaiteen tärkeää historiaa. Kokeilevaksi 60-luvuksi kutsuttu vuosikymmen oli alkanut ja nuoren taiteilijan teos edusti sen ensimmäistä uutta tyyliä, informalismia. Ars 61 -näyttely toi informalismin lähes kotiovelle, kun se oli Ateneumin lisäksi esillä myös Turussa, Tampereella, Hämeenlinnassa ja Jyväskylässä.

Yhä edelleen tuntuu ihmeelliseltä, että niin moni itseoppinut taiteilija Keski-Suomessa rohkaistui informalismiin. Tyyli kukoistusaika jäi kuitenkin lyhyeksi maalareiden piirissä, mutta monet kuvanveistäjät kuten Kain Tapper ja Harry Kivijärvi ammensivat siitä koko tuotantonsa ajan. Hirvimäki liittyi ryhmän jatkoksi kovin myöhään mutta sitäkin vakuuttavammin.

Hirvimäki on todennut miellytyneensä Ars-nättelyssä espanjalaisen Luis Feiton maalauksiin. Hänen mukaansa Feiton ilmaisuun saattoi luontevasti liittää suomalaista mollisointua ja tangon rytmiä. Tuhottu edustaa kuitenkin ratkaisevasti toisenlaista lähestymistapaa. Se on informalistinen materiaalimaalaus, joka jäi suht harvinaiseksi tekotavaksi suomalaisten informalistien piirissä.

Ensimmäisellä luomisvoimaisella kaudellaan Hirvimäki yhdisti maalaukseen erilaisia esineitä. Yhtä hyvin materiaaliksi saattoi sopia vaikkapa tuohi ja öljyvärin jatkoksi terva. Ilmiselvästi materiaalivalinnoissa vaikuttivat taiteilijan talonpoikaiset juuret, jotka liittyvät merkitykselliseksi osaksi kansainvälistä tyyliä. Tuhottu taideteoksen nimenä saattaa viitata ennen kaikkea sen tekoprosessiin, johon taiteilija haluaa terästää katsojan huomion. Taideteoksen lumous on sen synnyttäneessä prosessissa, joka noudattaa täydellisesti informalistista estetiikkaa.

Tuhotun äärellä on havahduttavinta, että tuleva kuvanveistäjä käy esittäytymässä jo näissä varhaisissa maalauksissa.

Hannu Castrén

Blogissa julkaistaan kesällä 2020 Hannu Castrénin kirjoituksia Dominoefekti-näyttelyn teoksista.