Hannu Castrén: Erkki Santasella oli absoluuttinen värisilmä

Taidekriitikko Kyösti Sorjonen oli Jyväskylän taiteilijaseuran perustajajäsen, ja jo siksikin häntä voi luonnehtia keskisuomalaisen kuvataiteen koulukuntakriitikoksi. Sorjosen ydinkäsite oli keskisuomalainen värimaalaus, jonka määrittelemiseksi hän löysi runsaasti taiteilijaesimerkkejä.  Yksi oli kuitenkin ylitse muiden: Erkki Santanen.

Keskisuomalainen värimaalaus sopii hyvin kuvaamaan maalaustaiteen kehityskaarta Jonas Heiskasta Erkki Santaseen ja jopa vielä pidemmällekin. Asuivathan Santanen ja Juhani Petäjäniemi 1980-luvulla naapuruksina Keljon ateljeetalossa, ja vuorovaikutus värimaalareiden välillä oli vilkasta. Santanen toimi koko työuransa ajan postinkantajana, ja siksi hän oli myös maalarina aamuvirkku. Siinä vaiheessa, kun naapurin ’Jussi’ vasta heräili, hän oli jo tehnyt päivän maalausrupeaman.

Vuonna 1984 Alvar Aalto -museo järjesti Santasen näyttelyn otsikolla Sinistä, vihreää, keltaista. Päivimarjut Raippalinnan kirjoittama näyttelyesitteen teksti alkaa täsmällisesti: Jyväskyläläinen Erkki Santanen lukeutuu siihen keskisuomalaiseen taiteilijapolveen, jonka täytyi aloittaa taiteilijan uransa käytännöllisesti katsoen tyhjästä. 

Ihan tyhjästä Santanen ei silti aloittanut, sillä hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli kuin henkilökohtaista omaisuutta. Vuonna 1975 Santasella oli Alvar Aalto -museossa iso yksityisnäyttely. Tuolloin museon kahvila oli taiteilijoiden ’kantapaikka’. Museon valvojana pääsin kuulemaan, kuinka Santasen kollegat keskustelivat näyttelystä. Yhteinen kanta tiivistyi muotoon: Erkillä on absoluuttinen värisilmä.

Ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Keski-Suomen museossa vuonna 1957 maalaukset olivat rakenteeltaan kubistisia ja värit olivat murrettuja. Puhtaat värit ilmestyivät hänen maalauksiinsa lopullisesti vasta1960-luvulla. Opintomatkalla Pariisiin vuonna 1964 ei taidetta juurikaan syntynyt, mutta oman värisilmänsä Santanen tunnisti juuri siellä, riittävän etäisyyden päässä kotirutiineista. Seuraavana vuonna hän sai Suomen taideyhdistyksen dukaattipalkinnon.

Erkki Santanen eteni 1960-luvulla informalismista rakenteellisuuteen, ja säilytti näkemyksessään oikeuden myös figuratiiviseen ilmaisuun. Oma tyyli muotoutui siten modernismin toisistaan eriytyneiden ja vastakohtaistenkin ismien synteesinä. Maisema antoi yleensä aiheen ja siinä postinkantajan työssä tehdyistä havainnoista oli ratkaisevaa apua. Kotiin palatessa aihe oli jo ehtinyt abstrahoitua kankaalle maalattavaksi.   

Talviaurinkoa on erikoinen, mutta syntyajalleen ominainen maalaus. Aihe on valittu niin suoraan arkisesta ympäristöstä siksi, että se jo sisältää abstraktille taiteelle tyypillisiä elementtejä kuten verhojen ruudut ja mattotelineen vahvan rakenteen. Santasen ’tyylileikki’ oli edellä aikaansa, sillä vasta 1980-luvun postmodernismissa kyseenalaistettiin puhtaan formalismin mahdollisuus. Siitäkin kun voi lopulta löytää yhteyden olemassa olevaan todellisuuteen. Santanen löysi yhteyden keittiön ikkunan ääressä.

Hannu Castren

Blogissa julkaistaan kesällä 2020 Hannu Castrénin kirjoituksia Dominoefekti-näyttelyn teoksista.