Suoraan sisältöön
Jyväskylän kaupunki

Kestävät arvot ja muuttuvat sovellukset

Syksyn kunnallisvaalit ovat lähellä. Ne ovat lähempänä kuin näin lomakauden keskellä rohkenee myöntääkään. Tuskin osun harhaan, kun veikkaan, että vaalien lähestyessä kiihtyy keskustelu niin arvoista kuin hyvinvoinnin perusteistakin. Itse keskityn tässä lomapakinassani hyvinvoinnin arvoperustaan.

Pohjoismainen hyvinvointikäsitys on pelkistynyt kolmeen perusarvoon. Ensimmäisen perusarvon mukaan sosiaaliset etuudet, oikeudet ja palvelut ulotetaan kaikkiin kansalaisiin. Kansalaisuus on kaiken perustana ja kaiken kattavuudella korostetaan kansalaisten keskinäistä yhteen kuuluvuutta.

Pohjoismaisesta poiketen keskieurooppalainen hyvinvointimalli tähtää perheen hyvinvoinnin korostamiseen. Sosiaalipoliittiset etuudet ja oikeudet kytketään perheen pään, isän, työmarkkina-asemaan. Kansalaisuuteen perustuva suomalainen hyvinvointikäsitys korostaa hyvinvoinnin yhtäläistä oikeutusta kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin.

Kansalaiset ovat antaneet tälle ajattelutavalle toistuvasti tukensa mielipidemittauksissa. Suomalaiset pitävät kaikkein oikeutetuimpina sellaisia koko väestöön kohdennettuja hyvinvointivaltion toimia, joihin sisältyy tuloihin perustuvaa tarveharkintaa.

Toisena perusperiaatteena pohjoismaiseen hyvinvointikäsitykseen liitetään tasa-arvoisuus. Suomalaisen tulkinnan mukaan kansalaisia on kohdeltava yhdenvertaisesti varallisuudesta, tuloista ja asuinpaikasta riippumatta, miesten ja naisten välille ei saa rakentaa eroja ja alueellista tasa-arvoa tulee vaalia.

Kolmas pohjoismaisen hyvinvoinnin perusajatus on sen valtiollisuudessa. Hyvinvoinnin ymmärretään toteutuvan nimenomaan hyvinvointivaltion kautta. Varsin laajan kansalaismielipiteen tuella Suomessa hyvinvointiin liittyvät uudistukset on suoritettu juuri valtiovallan kautta.

Vaikka yleisellä tasolla hyvinvointivaltioprojektia Suomessa on toteutettu laajassa yhteisymmärryksessä, tilannekohtaiset sovellukset kuten muutosten myllerryksetkin aika ajoin ovat asettaneet yksituumaisuuden koetukselle.

Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Aulikki Kananoja on todennut osuvasti, että kaupunkien sosiaalipolitiikkaan vaikuttaa tänään kaksi erilaista kehityssuuntaa. Yhtäältä edelleen on nähtävillä kansalaisten oikeuksia vahvistavana ja alueelliseen tasa-arvoon pyrkivänä valtiollinen sosiaalipolitiikka. Sen rinnalle on voimistuvasti pyrkimässä alueellisia kehittämisstrategioita edellyttävä ja alueellisesti profiloituva kaupunkipolitiikka. Aika moni pelkää, että tämä jännite purkautuu hyvinvointivaltion yhden kulmakiven, alueellisen yhdenvertaisuuden kustannuksella.

Kilpailevien linjausten peruslähtökohdat poikkeavat toisistaan. Valtiollisen sosiaalipolitiikan lähtökohtana on aikaansaada vakaat ja turvalliset elinolot. Kaupunkipolitiikka puolestaan ottaa tavoitteekseen sopeutua dynaamisesti ja nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön. Siinä sosiaalipolitiikka tähtää muutoksiin ja toimii kaupungin yleisempiä pyrkimyksiä tukevana liikkeenä.

Kaupunkipoliittinen painotus sosiaalipolitiikan muotoiluun eroaa olennaisesti yhtenäisyyteen pyrkivästä sosiaalipolitiikasta. Paikallisesti harkitut painopisteet ja alueellisesti räätälöidyt strategiat saattavat erota kansallisista tärkeysjärjestyksistä. Voi käydä niinkin ja lamavuosina monesti kävikin, että kunnan voimavarat eivät parhaimmillaankaan riitä kuin rimaa hipoen valtiollisesti asetettujen velvoitteiden toteuttamiseen.

Kaupunkipolitiikka korostaa läheisyysperiaatetta, jonka mukaan kaupunkien tulee mahdollisimman pitkälle vastata omasta kehityksestään kaupunkikohtaisin ja seudullisesti räätälöidyin strategioin. Tällaista pyrkimystä on parhaillaan niin Jyväskylässä kuin Jyväskylän kaupunkiseudullakin. Periaatteessa tällaisessa strategiassa sosiaalipolitiikka asettuu kaupungin elinvoiman ja asukkaiden hyvinvoinnin välineeksi, ei pelkästään lakisääteisten velvoitteiden sen enempää kuin kansallisen tasa-arvotavoitteen toteuttajaksikaan.

Suomalainen kaupunkipolitiikka tukeutuu EU:n kaupunkipoliittisiin linjauksiin. Siinä on keskeisenä tavoitteena syrjinnän ja sosiaalisen syrjäytymisen ehkäiseminen. Muita tavoitteita ovat talouden ja työllisyyden parantaminen sekä kaupunkiympäristön suojelu ja kohentaminen. Näin kunnallisvaalien alla korostuu neljäs tavoite, hyvän kaupunginhallinnon ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien edistäminen.

Kaupunkipolitiikan pyrkimykset sinällään nauttinevat laajaa kannatusta. Hyvinvointivaltiopainotuksista poiketen syrjäytymisen ehkäisy tai sen vähentäminen eivät kaupunkipoliittisista lähtökohdista ole kansalaisten oikeuksiin liittyvä kysymys. Pikemminkin kyseessä on alueellinen, yhteisöllinen ja yksilöllinen muutosprosessi. Se saa luonteensa ei alueellisen tasa-arvon painotuksesta vaan kunkin kaupungin tai kaupunkiseudun ominaislaadusta.

Aulikki Kananoja aivan oikein korostaa, että kaupungin omista piirteistä, voimavaroista ja tarpeista rakentuvaa sosiaalipolitiikkaa ei voida hyvinvointivaltiobyrokratian tapaan normittaa ja standardoida. Ei voi ajatellakaan keskimäärin urbaania sosiaalipolitiikkaa. On ainoastaan paikallisiin piirteisiin, niin tarpeisiin kuin vahvuuksiinkin, paremmin tai huonommin, lyhytjänteisemmin tai pitkäjänteisemmin sopivaa sosiaalipolitiikkaa.

Urbaanissa sosiaalipolitiikassa olennaista on toimijoiden moninaisuus. Toiminnan toteuttamiseen tarvitaan asukkaat, asiakkaat ja monenlaiset ryhmät. Ongelmat eivät enää ratkea ainoastaan virallisin toimin ja päätöksin.

Kaupunkipoliittinen toimintamalli on sekä alueellinen että monitoimijainen. Tietyn tavoitteen toteuttamiseen verkostoidaan kaikki ne toimijat, joilla on sekä intressejä että annettavaa: osaamista, voimavaroja ja kumppanuutta.

Tässä yhteydessä muistutan tietyllä ylpeydellä mieleen jyväskyläläisen Huhtasuo 2000 –kehittämisohjelman, joka on lajissaan kunnianhimoisimpia Suomessa. Syyskuussa päättyvälle ohjelmalle toivomme ilman muuta jatkoa. Jo tähänastisista ponnistuksista ja saavutuksista reilu kiitos!

Näin ymmärrettynä kaupunkipolitiikka ylittää monia rajoja kuten valtionhallinnon sektorirajoja, yksityisen ja julkisen rajoja, viranomaisten ja kansalaisten kuten kuntarajojakin. Tämä näkökulma on syytä pitää mielessä kun tulevana talvena työstetään Jyväskylän seudun kehittämisstrategiaa. Uutta syntyy kun uskalletaan koetella ja ylittää ylittämättömiksi koettuja rajoja.

On vaativa tehtävä sovittaa yhteen lähestymistavoiltaan osin poikkeavat pyrkimykset: kansallista tasa-arvoa toteuttava ja vakauteen pyrkivä sosiaalipolitiikka ja paikallisesti muotoiltu kaupunkielämän riskeihin, ongelmiin ja mahdollisuuksiin kohdistuva ja tavoitteiltaan alati muutosvalmis sosiaalityö.

Kuten Aulikki Kananoja korostaa, näiden jännitteiden ja ristiriitojen keskellä tulisi rakentaa mahdollisimman oikeudenmukaista ja paikallisen väestön oloja vastaavaa kokonaisuutta. Siinä tulisi eri väestöryhmien ja asuinalueiden tarpeet, oikeudet ja voimavarat viisaasti sovittaa yhteen. Onnistunut sosiaalipolitiikka on pikemminkin tasapainon hakemista ristiriitaistenkin pyrkimysten välillä kuin yksittäisten toimintojen panemista tärkeysjärjestykseen.

Valtiollinen sosiaalipolitiikka on ollut vahvasti sosiaali- ja terveyshallinnon toimintaa. Tavoitteissa on toki korostettu monialaista toimintaa ja yhteistyötä. Käytännössä eri hallinnonalojen toimintojen yhteensovittaminen ja aidosti toisiaan täydentävät prosessit ja painotukset ovat valtiollisessa sosiaalipolitiikassa olleet sittenkin harvinaisia.

Ken ei väitettäni usko, toteuttakoot vaikka pikahaastattelun vammaispalveluiden käyttäjille. Arjen käytäntö on joskus valitettavan kaukana hyvinvointivaltion jaloista tavoitteista.

Pekka Kettunen
Kolumni KSML 23.7.2000

* = linkki ulos
** = linkki seutusivuille

Oma Jyväskylä - sähköinen asiointiportaaliMobiilikunta JyväskyläResurssiviisaus