Tuore ylioppilas-tyttäreni miettii hakua sairaanhoitajakoulutukseen välivuoden jälkeen. Häntä mietityttää kovin työssäoppimisjaksojen vaatimustaso kaveripiiristä kuultuna? Eräs 2-vuoden opiskelija oli oppimassa neliraajahalvaus-potilaiden osastolla ja tietenkin aika hämillään? Häneltä odotettiin kuitenkin täyttä omatoimisuutta ja lähinnä osaamista kuin viisi vuotta alalla olleelta valmiilta sairaanhoitajalta.
Eräs "p" päässä ollut hoitaja oli näyttänyt (ohjannut) työntämällä suihkulaverin opiskelijan jalan päältä virkainnossaan ja näyttämishalussaan.
Opiskelijaa oli myös kyseenalaistettu ykkösen tai kakkosen tasolle, vaikka hän itse oli kokenut onnistuneensa todella hyvin.

Eikö ohjaavat sairaanhoitajat ymmärrä, että ensimmäinen viikko menee oppiessa sosiaalisten tilojen, vaatteiden etsinnän ym. hakemisessa. Toinen viikko on sopeutumista omien pelkojen ja jännittämisen kanssa. Kolmannella viikolla voi jo jotain omaksua ja silloin jakso alkaa lähetä loppuaan.
Opiskelija oli saanut arvosanaksi käytöksestä ym 5 ja työtaidoista 2. Hän oli vain itkenyt äidilleen ja sanonut jättävänsä opinnot kesken? Hän oli kuitenkin tehnyt PALKATONTA työtä kolmessa vuorossa sairaanakin.
Ettekö ymmärrä opiskelijan asemaa? Ei kukaan ole seppä syntyessään, kuten vanha sananparsi sanoo.

Hoitajille itselleen tuli tietotekniikka uutena ja olitte sen edessä vasta-alkajia. Saitte silti opetella yhdessä ilman pelkoa 2:sta. Kyseessä oli VAIN kone? Opiskelija kohtaa elävän ihmisen joka on sairas ja toki ei edes verrattavissa niksi oppimiseen?

Jos nuoret kokevat usein tällaista kohtelua kenttäjaksoilla, en itse ainakaan ihmettele, miksi he eivät halua hakeutua hoitoalalle!

Sairaaloissa on hirveä "nokkimisjärjestys" hoitsujen kesken. Naiset naljailee ja etsivät toistensa virheitä, sitten kun tulee joku uusi niin kyllä iskut ja pompotus alkaa. Pitäisi olla joku Luther joka ajaisi kaikki osastoilta pihalle ja suorittaisi puhdistuksen, niin kuin Luther teki aikanaan uskonpuhdistuksen. Pihalta voisi kutsua työvuoroon oikeesti niin monta kuin tarvitsee ja loput kotiin ja työkkäriin etsimään hyödyllistä ja tuottavaa työtä. Muutoin ei ikimaailmassa saada terveydenhoitoa järkeistettyä. Osastoiden kopeissa kyllä riittäisi kaksikin naista nauramassa ja potilailta jääneitä ruokia syömässä nykyisten viiden, - kahdeksan sijaan.
Lopettakaa hoitsut narina ja tehkää jotakin, niin ja poistakaa rintataskuistanne "kakkaset" kynät sillä tehän ette ole mitään kynätyöläisiä. Levitätte kaikki taudit niissä TARPEETTOMISSA kynissänne.
Tehoa hoitoon, tappelun, nälvimisen ja kiusaamisen sijaan !

Hei!

Lähinnä haluaisin vastata huolestuneelle äidille.
Opiskelen itse Jyväskylän ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi nyt kolmatta vuotta, ja myönnän kyllä että kohtelu harjoittelupaikoissa on hyvinkin erilaista ja välillä aika töykeää. Toiset hoitajat ottavat opiskelijat innolla vastaan ja tykkäävät ohjata, osalle se on pakkopullaa. Opiskelijan rooli ei sairaalassa aina ole häävi - täytyy todistaa sekä potilaille että hoitajille osaamistaan. Alkuvaiheessa kuitenkaan ei minun mielestäni ainakaan voida olettaa, että osaisi kaiken ja tätä olen itsekin sanonut monelle hoitajalle ja ohjaajalleni harjoittelussa ollessani. Itsellä pitää kuitenkin olla rohkeutta sanoa, että tätä tilannetta tai asiaa minä en hallitse. Onhan se jo potilasturvallisuuskysymyskin...

Välillä harjoittelupaikat vaihtuvat tiuhaankin, ja tottakai se vaatii totuttelua! Sairaana ei kuitenkaan minun ammattietiikkani anna myöden mennä töihin, siinä voi itsekin tartuttaa jo valmiiksi huonokuntoisia potilaita. Aloitusviestin kirjoittaja kertoi toisesta opiskelijasta, joka meinasi jättää koko opinnot kesken harjoittelun takia. Joskus olen itsekin meinannut lähteä harjoittelusta itkien kotiin, mutta on kyllä myönnettävä että kyllä niitä hyviä hetkiä on kuitenkin ollut enemmän kuin huonoja. Alaa ei todellakaan kannata vaihtaa yhden epäonnistuneen harjoittelun tai kamalan harjoittelun ohjaajan takia! Harjoitteluissa on kuitenkin se hyvä puoli, että silloin näkee onko oikeasti omalla alallaan ja pitääkö potilaiden kanssa työskentelemisestä ja heidän auttamisestaan. Harjoittelussa opitaan ne käytännön taidot, ja saadaan arvokasta kokemusta. Ja kyllä, harjoittelut ovat aina palkattomia ja samanlaista työtä tehdään kun oikeatkin työntekijät.

Toivon, että aloitusviestin äidin tytär on löytänyt alan, jota lähtee ainakin kokeilemaan. Sairaanhoitajien työtilanne on hyvä ja onneksi valmistuttuaan voi valita hyvän työyhteisön, jossa on hyvä olla.

En kyllä allekirjoita Lutterin tekstiä siitä, että puolet hoitajista osastoilla on turhia ja he vain juoruilevat kaikki päivät. En toivo, että Lutterin sairastuessa hänen tarvitsemansa sairaanhoitajat on laitettu "työkkäriin etsimään tuottavaa ja hyödyllistä työtä".
PS Lutteri, kyllä niitä kyniä ihan oikeasti tarvitsee! ;) Ja suuri osa hoitajista osaa myös puhdistaa niitä kunnon desinfektioaineilla...